keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Se on täällä taas... joulu nimittäin.

Oletko sinä hikoillut kaupassa hyllyjen välissä pohtien lahjaa ystävälle, tuttavalle, sukulaiselle, läheiselle tänäkin jouluna? Oletko sinäkin hikoillut kaupan kassajonossa kädet täynnä villasukkaa viluvarpaalle, suklaata herkkusuulle, viimeistä huutoa olevia leluja lapsille ja lahjapaperia jouluyllätysten peitteeksi? Niin ymmärrän sinua, sillä siellä minäkin olin.
Mutta mikä tekee joulun? Tuskin kuitenkaan se kaupassa hikoilu.

Eilen ostimme joulukuusen, odotan sen sisään tuomista yhtä innokkaasti kuin lapset, hieman eri syystä tosin. Lapset haluavat kiireen vilkkaa koristella tuon joulun suurimman merkin, itse taas nautin siitä kuusen tuoksusta, joka leijailee talon joka nurkkaan. Eilen kuusta kotiin kuljettaessa sain siitä tuoksusta jo esimakua ja joulu tuli taas aavistuksen lähemmäksi.

Ostimme samalla hyasintteja lasten opettajille ja hoitajille. Hyasintit asetettiin odottamaan eteisen lipastolle ja sieltä hiipi taas yksi joulun parhaista tuoksuista. Nyt odottelen innolla, että ehtisin ostamaan hyasintteja itselle ja tekemään jouluistutuksia.

Oma jouluni ei tule lahjakasoista, päinvastoin lähinnä ahdistun siitä. Mietin sitä materian määrää, tuhlattuja luonnonvaroja, sitä roskan määrää. Huh. Toivon tarkoin harkittuja lahjoja, itsetehdyt ovat nykyään harvinaista herkkua. Määrää ja hintaa tärkeämpää on muistaminen, lämmin ajatus lahjan saajalle. Itse neulotut villasukat tai lapaset lämmittävät jopa vuosia ja ovat aina yhtä tarpeelliset. Tätini neuloi minulle vuosia sitten kauniit punaiset lapaset. Tätini on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen, mutta yhä ihailen lapasia ja muistelen tätiäni.

Joulumieleni on parhaimmillaan aatonaaton iltana, jolloin on lahjat paketoitu, paikat siivottu, tuoksuvat kuusi ja hyasintti, kynttilät loistavat ja voi aloittaa laskeutumisen joulunviettoon.

Puutarhuri toivottaa kaikille tasapuolisesti rauhallista joulumieltä.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Lapset - elinympäristönsä tutkimusmatkailijat

Kuvasarja Baby Bluesin Pieni yösyöttö sarjakuvakirjasta
Lueskelen ammattikirjallisuuden ja -julkaisujen ohessa paljon muuta. Tässä ote Baby Blues sarjakuvasta, joka  on mainiota vertaistukea vanhemmuuteen. Baby Blues sarjakuvissa arjen pienet (ärsyttävät) asiat saadaan näyttämään humoristiset puolensa. Tähän otin kuvasarjan, joka kuvaa nykypäivän vanhemmuutta oivasti. Samalla siinä myöskin kiteytyy leikkipaikkojen turvallisuus, lasten liikkuminen ja leikkiminen tänä päivänä. Ja nyt puhutaan ihan tosiasiasta eikä vain siitä kultaisesta vanhasta ajasta, jota todellisuudessa ei ollutkaan.
Toisinaan mietin, että leikkivälineiden säännösten laatijoilla ja leikkipuistojen suunnittelijoilla on ollut omassa lapsuudessaan kireä pipo ja masentuneet vanhemmat.

Nykyvanhemmat haluavat tarjota lapsilleen turvallisen kasvuympäristön, joten siitä karsitaan kaikki mahdollisia vahinkoja tuottavat kohteet ja välineet. Ja täytyyhän sitä hommata kaikki turvallisuustuotteetkin - mielestäni konttauskypärä on yksi turhake parhaasta päästä.

Tai harrastukset, on tanssituntia, balettituntia, judoa, jääkiekkoa, sählyä, musiikkileikkikoulua, taidekoulua, uintia, jumppaa... valinnan mahdollisuus on valtava. Päivät räätälöidään täyteen ohjelmaa, kentän reunalla sitten kiillotetaan kilpeä, kun meidän Millamaaria ei ehtinyt kuin nopeasti leivän huitaista, kun tultiin suoraan viulutunnilta jalkapalloharjoituksiin ja vähänhän se Millamaaria venkoili vastaan, mutta mentävä mikä mentävä. Juupa juu, itse vastaavan keskustelun sivusta kuulijana mietin, miten järjestetään se päivän yhteinen ateria ja päivän kuulumisten vaihtaminen ja vapaa leikkiaika, joka kuitenkin on lasten kehityksen kannalta se kaikkein tärkein.

Vanhemmille on myyty loistavasti viimeisen päälle suunnitellut leikkipuistot, kehittävät harrastukset ja kaiken mahdollisen kontrollointi. Villi luonto, vapaa leikki, kaverit ovat jääneet unholaan. Onneksi osa lapsista vielä on vielä jääräpäisiä, että tutkimusretkeilevät yhdessä toisten lasten kanssa koulumatkoilla sun muina mahdollisina aikoina, jolloin vanhemmat eivät voi kontrolloida kulkemista. Ikävä kyllä osa vanhemmista on ottanut tavakseen kuskata lapsensa lyhyetkin matkat kouluun ja päiväkotiin. Niin poistetaan mahdollisuudet kokea ja oppia, elämä on ikkunan takana kuten Leevi and the Leavingsin laulussa.

Ihailtavaa lapsissa on jatkuva tutkimuksen tekeminen ja toisto - lätäkön jään rikkominen on aina yhtä hauskaa, lumi narisee jalan alla, lumipallo sulaa ojassa ja lumihiutaleita voi ottaa kiinni kielellä (sitähän ei lasketa lumensyömiseksi, eihän). Ympäristömme tarjoaa lapselle loputtoman tutkimusmateriaalivaraston, kun vanhemmat ja muut kasvattajat vielä näkisivät sen myös. Vai onko vanhempien omasta lapsuudesta niin kauan, että kaikki hauska on päässyt unohtumaan? Kun se ensisynnyttäjien keski-ikäkin nousee vaan.

Miten tämä kaikki sitten liittyy tähän puutarhurin elämään? Työssäni törmään toisinaan vanhempiin, joiden lapset ovat heidän mielestään ohittaneet hiekkalaatikko- tai keinuiän. Ja näissä tapauksissa kyse on alle kouluikäisistä. Tulisi muistaa, että murrosikäinenkin käyttää vielä keinua elämäntuskansa pohtimiseen ja keinun säilyttäminen pihalla ohi virallisen keinuiän voikin olla matka takaisin huolettomaan lapsuuteen. Toinen asia, mikä kannattaa pitää mielessä on äitien olevan tärkeässä roolissa siinä, mitä ja millä lapset leikkivät. Oma bakteeri- ja likakammonsa sekä vahinkojen jatkuva pelkääminen tulisi unohtaa ja antaa lasten leikkiä mudalla, hiekalla, laskea mäkeä varoittelematta jatkuvasti mitä kaikkea voi sattua, rohkaista kokeilemaan omia kykyjä, antaa kaivaa matoja, maistella kiviä, kerätä keppejä majaksi ja niin edelleen. Pihalla voi olla kaunis leikkimökki, joka on käyttämättä ja lapset rakentava majaa jossakin lähimaastossa kaikesta löytyvästä irtaimesta.
Valmiiksi mietityt ja leikityt puistot eivät ruoki lasten mielikuvitusta eivätkä innosta kokeiluihin. Niin tai suunnittelija on miettinyt, että näin tässä leikitään ja turvallisesti kiivetään, mutta lapset yllättäen eivät ajattelekaan ja tee kuten suunnittelija heidän oletti ajattelevan ja tekevän. Tässä taannoin katselin kävelylenkilläni, kun alakouluikäiset pojat kiipeilivät keinutelineen yläorrelle ja sitä tuskin suunnittelija ajatteli keinussa tehtävän.

Joululahjaidea?
Taataksemme lapsillemme hyvät lähtökohdat elämään emme tarvitse paksua lompakkoa tai viimeistä piirtoa myöten mietittyjä leikkipuistoja. Lapset tarvitsevat aikaa, toistensa seuraa ja materiaalia tuodakseen itsessään esiin piilevän luovuuden ja mielikuvituksen. Näin takaamme myös tulevaisuuden keksinnöt ja rauhaneuvottelut.

Kaikille joululahjojen kanssa pähkäileville suosittelen Mauri Kunnaksen kirjaa Onnin paras joululahja.










torstai 24. marraskuuta 2011

Tuikkii valot tuhannet...


Niin jouluvalot, kaamosvalot. Näistä käydään paikallislehtemme tekstiviestipalstalla vuosittain tiukkasävyistä keskustelua. Toiset aloittavat toisten mielestä liian varhain, ja toiset eivät tajua sammuttaa valojaan toisten mielestä tarpeeksi pian vuodenvaihteen jälkeen.

Levittelin tänä vuonna jouluvalot jo ajoissa pihan puihin. Sormeni muistavat vieläkin viime vuotiset kipristelevät pakkaset, joten päätin toimia ennen pakkasia. Mutta en vielä valoja sytyttänyt. Siellä ne nyt nököttävät odottamassa, että joulukuu lähestyisi. Ja lähestyyhän se, hiljalleen.

Iltapimeässä kävellessäni katsellen uskalikkojen valoja, niiden, jotka ovat jo valonsa sytyttäneet viikkoja sitten. Mikä piristysruiske ankeassa ja pimeässä syysillassa. Ja miten kekseliäitä - yhdellä on valot lipputangossa, toisella korkeassa pihakuusessa, joku on levittänyt valoverkon riippapuun ylle, toisaalla tuikehtii iloisesti timanttituija, parvekkeenkaide on saanut valoköynnöksen ympärilleen ja yhdessä jos toisessakin lyhdyssä tuikkivat valosarjat. Saan hyvää mieltä toisen laittamista jouluvaloista, joku muukin haluaa koristaa elinympäristöään, valaista pimeyttä ja osallistua jouluodotukseen.

Mielikuvitusta käytetään kiitettävästi ja välillä hämmästelen, kuinka paljon vaivaa jouluvalaistuksen eteen on nähty. Mutta onneksi vielä ei olla menty ylenpalttisuuteen, kuten eräässä valtameren takana sijaitsevassa maassa.
Mutta mauttomuutta osataan meillä täällä kotikamarallakin. Itse en välitä vilkkuvista valoista yhtään, teini-iän diskot ovat taakse jäänyttä elämää. Erilaiset värilliset valot ovat myös pannassa minulla, mielestäni vihreät, punaiset ja siniset valot eivät vain sovi maisemaan. Ja led-valot. Onneksi led-valojakin saa tänä päivänä lämpimän valkoisissa sävyissä. Sellaisia kylmän valkoisia ja sinisiä valoja katsellessa rupeaa hetimiten paleltamaan. Naapurimme oli takavuosina laittanut pihapuuhunsa siniset valot ja voi, että sieluani kirvelsi. Mutta koska hän saa tehdä puillaan kuten haluaa, niin se oli kestettävä, kun sielun kirvelyä ei kai lueta haitan aiheuttamiseksi. Kestin sen kuin aika ihminen konsanaan, laitoin omiin puihini itseäni miellyttävät valot ja katselin pois päin naapurin valoista.

Valinnanvaraa siis on. Mutta jos mietitään tätä asiaa ekologisesti. No eihän se ole ekologista poltella valoja huvikseen. Ja ne jouluvalosarjat. Ne toimivat muutaman vuoden, hyvässä lykyssä voit löytää vaihtolamppuja sarjaasi, muutoin joudut ostamaan uuden. Kaikkein turhin keksintö on valosarja, johon ei voi vaihtaa lamppuja. Roskiinhan sen joutuu laittamaan melkein ensimmäisen vuoden jälkeen, tai no sähköelektroniikan kierrätykseen. Mitäs jos ostat uudet valosarjat, kun tekniikka vaihtuu. Ostat vanhojen tilalle led-valosarjat. Tuhlaustahan se on, jos vanhat ovat vielä toimivat. Kun sen uuden sarjan valmistukseen on käytetty luonnonvaroja myöskin, vaikka se uudella tekniikallaan säästää luonnonvaroja tulevaisuudessa. Tässäkin pätee se, pitää vanha käyttää loppuun ennen kuin ostaa uuden.

Niin se valojen polttaminen sitten. Mieti ympäristöä pelkässä katuvalaistuksessa. Tylsähän se on. Kuraista, synkkää, ankeaa, monilla negatiivisilla adjektiiveilla voi kuvailla marraskuuta ja joulukuuta, varsinkin tällaista syksyä kuin tänä vuonna.
Kyllä, valosarjat syövät sähköenergiaa. Mutta kääntöpuolena on niiden ilahduttava vaikutus. Ja ilahduttava vaikutus ei ole pelkästään joku pikku asia vaan vaikuttaa ihmiseen suuremmin kuin uskommekaan. Ilahtuminen saa aikaan positiivisia ajatuksia, saa hymyilemään pimeyden keskellä, helpottaa stressiä, kääntää ajatukset pois ikävistä asioista ja niin edelleen. Eli voisin jopa väittää, että jouluvalosarjoilla on kansanterveydellisiä vaikutuksia. Ja se säästää luontoa ja varoja.

torstai 10. marraskuuta 2011

Peltilehmiä ja pääsisäänkäyntejä

Sain taas eteeni yhden asemakuvan uudisrakennuksen tontista. Ja rupesinpa pohtimaan meidän rakkautta peltilehmiä kohtaan. Ne nimittäin sijoitetaan pihoille näkyviin siten, että näet peltisen lehmäsi aamulla herätessäsi ja viimeiseksi illalla nukkumaan mennessäsi. Ja pidetään huolta, että naapurit näkevät myös, ja vieraasi.

Peltilehmään on pystyttävä hyppäämään suoraan etuovelta sotkematta kenkiä, niinkö? Lapsia täytyy jatkuvasti käskyttää kiertämään peltinen ystävä kaukaa, ei siksi, että lasten vaatteet likaantuisivat vaan siksi, ettei peltiset kyljet naarmuunnu.

Mistä sinä lähtisit etsimään sisäänkäyntiä?
Meillä on itse asiassa niin iso rakkaus peltilehmiin, että useissa talouksissa niitä on kaksi. Kaksin verroin sijoitettavaa autotallin eteen. (Koska siellä tallissahan ne eivät ole, koska sinne ei mahdu, tai haluaa pitää autonsa näkyvillä, tai on liian laiska avaaman sen tallinoven, varsinkin jos pitää nousta autosta). Autotallin lisäksi pitää olla autokatos, koska se auto ei mahdu sinne talliin (sitä paitsi eikös sitä sanota, että auton kunnossa pysymisen kannalta on autokatos parempi kuin lämmitetty autotalli).

Kaksinverroin sijoitettavaa tontille. Ja ei häivytetä kasvillisuudella järkälemäisiä autonsäilytystiloja. Miten voisikaan, kun auto täytyy saada kadulta helposti varatulle paikalleen eli kadulta autopaikalle johtaa baana. Enkä tarkoita vain yhtä pihaa, jossa näin olisi vaan tuhansia ja tuhansia pihoja pitkin Suomen maata. Lähdepä joku kerta huviksesi kiertelemään asuinympäristöäsi. Kuinka paljon löydät taloja, joiden peltilehmiä EI olisi sijoitettu säilytettäväksi pääsisäänkäynnin välittömään läheisyyteen?

Niin olivathan ne ennenkin kulkupelit (hevoset) siinä pihapiirissä. Mutta haju-, ym haittojen takia ne pyrittiin pitämään erillään paraatipuolesta. Niin, omistavan luokan pihat/alueet olivat suuria, mutta työväen luokan pieniä. Pihat olivat silloin ennen, kuten nytkin, pieniä ja ahtaita. Hyvä, ettei eletty sylikkäin hevosten kanssa, ja nyt eletään sylikkäin auton kanssa.

Etuovi. Pääsisäänkäynti. Käyntikorttisi teidän taloon. Työni puolesta kuljen monista etuovista. Mitä itse toivoisin etuovelta? Että se olisi selkeästi näkyvissä. Piilotettu etuovi antaa kuvan sulkeutuneesta talonväestä. Valaistukseenkin olisi hyvä kiinnittää huomiota, varsinkin jos etuovelle vie portaat. Ja kiinnitän aina huomiota kutsuvuuteen, miten kulku on ohjattu etuovelle, onko kukkia, lyhtyjä jne. Monta pientä asiaa vaikuttaa siihen, miten vieras kokee teille saapumisen. Tärkeintä kaikesta on kuitenkin löytää se etuovi. Harva meistä haluaa vieraita koputtelemaan kodinhoitohuoneen ovea saati sieltä kulkemaan. Ja ne autot. En todellakaan halua väistellä autojen kiiltäviä kylkiä pakaasieni kanssa. Ja en ole ainoa työläinen, joka tekee töitä käymällä toisten ihmisten kodeissa. Tuskin huonekaluliikkeen kotiinkuljetus, sähkö-, putki-, remonttimies tai nuohojaa ilahtuvat ahtaista vaikeasti löydettävistä pääovista. Se ensikontakti asiakkaaseen tapahtuu aina pääovella, vaikka sisään työtä varten tultaisiinkin jostakin toisesta ovesta.

Entäs juhlat sitten? Ihmiset tulevat teille läpi autokatoksen, kiveyksellä autosta jääneet öljyläiskät ja renkaiden painaumat."Tervetuloa meille vaan tämän arkisen näyn läpi, sisällä vietämme sitten ristiäisiä". Ole siinä sitten juhlava. Ei, ei se vaan toimi.

Niin voi kysyä, että miten on allekirjoittaneen etuovi, eikö? No auton perähän se siinä ensimmäiseksi näkyy, kun meille pihaan tulet. Ja peräkärry, ym muuta roskaa - aina on joku projekti kesken. Autopaikan valikoitumiseen en ole päässyt vaikuttamaan, koska talo on vanha ja piha samoin. Nurkan takaa löytyy meidänkin ovi, tosin ovi näkyy kadulle, koska asumme kulmatontilla.
Kasvillisuuden sijoittelulla olen pyrkinyt ohjaamaan katsetta ja kulkua ovelle. (Meillä on vain yksi ovi) Etuovelle sijoitan talvella lyhtyjä ja jouluvaloja, kesäisin kukkia ym puoleensa vetävää kasvillisuutta. Enkä ole kenenkään ole nähnyt harhailevan meidän pihalla etsiskelemässä ovea.

Näin meillä vanhassa talossa, mutta rakentaa nyt uusi, hieno talo ja sijoittaa auto sen pääoven eteen. Yhden tälläisen autokatos oven edessä- talon kohdalla mietin, että se on kuin katos kalliimpaakin palatsiin. Käytävä arvokkaille ihmisille arvokkaisiin juhliin. Toimii jossain suurlähetystössä, mutta sopii huonosti arkiselle omakotitaloalueelle.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Eivät ole vuodet veljeksiä


Kun viime vuonna marraskuussa etsiskelimme lumikolia kesäsäilöstä hytisten reippaissa pakkasissa, niin tänä vuonna voi vielä samaan aikaan kuopsutella kukkapenkkejä ja rauhassa pohdiskella pihan paljasta olemusta.

Eilen katselin kävelylenkillä viimeisen päälle puhdistettuja pihoja, niitähän riittää. Tulipa siinä kävellessä mieleen Pirkka-Pekka Peteliuksen haastattelu, jonka luin tässä jonkin aika sitten. Haastattelussa Petelius vertasi syksyä ihmisen vanhuuteen. Peteliusta oli nuorempana ahdistanut syksy ja vanheneminen ilmeisesti myös, nyt hän kertoi hyväksyneensä syksyn tulemisen ja huomanneensa myös nauttivan siitä.

Pohdin kävellessäni, että syksyssä on monta vaihetta - kesän päättyminen, ilmojen viileneminen, ruska, lehtien putoaminen ja aika ennen lumien tuloa. Ehkä rumin vaiheista on lehtien putoaminen ja paljas maa. Ja tähän tuskaan on keksitty ylenpalttinen haravointi ja siistiminen. Maisema on paljas, harmaa, jatkuvasti hämärä, kostea. Lehdet ikään kuin edustavat ikääntymistä, keväällä kukoistavat, kesällä vihannoivat ja syksyllä näyttävät hetken komeilta ja lopuksi putoavat. Jää jäljelle vain puun paljas runko, sinne tänne sojottavine oksineen.

Hullunkurinen ajatus pälkähti päähäni katsellessani siistittyjä puutarhoja - ihmiset ikään kuin ehostavat puutarhaansa näyttämään paremmalta, hienommalta ja virkeämmältä. On aivan sama, onko siistiminen hyväksi puutarhalle. Eihän kauneusleikkauksillekaan ole mitään perustetta. Tai no, joissakin harvoissa tapauksissa, suurimmaksi osaksi turhamaisuutta kuitenkin. Käydään hakemassa täytettä sinne ja täytettä tänne, muokataan tuulenhalkojaa sievempään muotoon, parannellaan silmäluomia. Ja jollei turvaudu leikkaukseen, niin vähintään jostakin purkista haetaan ehostusta - vähän väriä hiuksiin, täyteläisyyttä huuliin, pidennystä ripsiin ja niin edelleen. Joka tapauksessa useat meistä huolehtivat itsestään ja puutarhoistaan suurimmaksi osaksi toisten ihmisten takia. "Ettei kukaan nyt vain ajattele, että olen huolimaton, rahaton, välinpitämätön, LAISKA, saamaton..." Kuinka paljon huolehdimme puutarhasta tai itsestämme syystä, että se tuntuisi itsestä hyvältä? Että ajattelisit aamulla ehostusta tehdessäsi parantelevasi luonnon antamia avuja, sen sijaan, että ahdistuneena pyrit peittämään iän mukanaan tuomia muutoksia ja valvottujen öiden jättämiä jälkiä.

Puutarhan kanssa tuntuu olevan samoin, ajat nurmikon, koska niin kuuluu tehdä ja kaikki tekee niin. Haravoit lehdet, koska ne putoavat puusta eivätkä häivy yhdessä yössä. Istutat kukkia niin sanottuihin kukkapenkkeihin ja kitket niitä sitten kiroillen. Kuinka usein olet miettinyt, ettei nurmikko karkaa vaikka sitä ei ajella? Tai uskallatko jopa ajatella, ettei nurmikkoa tarvita ollenkaan? Lehdet häipyvät talven aikana, ei välttämättä kokonaan ja nurmikolta huonommin, mutta mietitkö koskaan mihin metsänpuiden lehdet häviävät? Ihastelet metsäretkellä ehkä tuomeen puhkeavia lehtiä, valkovuokkoja ja kevään vihreyttä ja unohdat koko edellisvuotiset lehdet. Ja ne kukkapenkit, voi luoja. Tosi on näin, että ihminen on hävinnyt taistelun rikkaruohoja vastaan jo siinä vaiheessa, kun maapallo syntyi. Jos haluat ison kukkapenkin, niin huolehdit siitä. Jos haluat helppohoitoisen pihan, istutat kukkia vähän sinne tänne, kuten luonnossa ja sopeudut siihen, että toiset leviää ja toiset ei.

Mutta siinäpä se, ei sitä sopeudu. Ehostamme kasvojamme näyttääksemme toisten silmissä kauniilta (itsehän emme kasvojamme näe jatkuvasti, jollei sitten todellakin kanna peiliä jatkuvasti mukanaan).
Ehostamme pihojamme, että voimme näyttää olevamme kunnon ihmisiä, ahkeria, huolehtivaisia, aikaansaapia ja kaikinpuolin kelvollisia kansalaisia.

Meillä on pitkä tie kestävään kehitykseen, koska sitä lehtien haravoiminen ja roudaaminen kaatopaikalle ei ole. Eikä nurmikon ajaminen ja heinätupsujen trimmaaminen. Eikä kosmetiikka. Elämme täysin kestämättömästi, eihän minun tarvitse, kun ei naapurinkaan. Niinpä.

Puutarhuri, joka miettii harvasen syksy lehtien haravoinnin väliin jättämistä. Hiusten värjäämisen heivasin jo.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Viheralasta

Olkikukka sinnittelee lokakuisessa säässä
Ajauduinpa männä viikolla netissä seikkailessani Viherympäristöliiton sivuille ja lueskelin sieltä sitten eri viheralanammattilaisten blogeja. Kuumana teemana tuntui olevan koulutus. Siellä pohdittiin valmistuvien puutarhurien työtilannetta, viekö ulkomainen työvoima suomalaisten paikat. Paljon mahdollista. Onhan työnantajalle kutkuttava mahdollisuus säästää palkkakustannuksissa ja sillä tavoin pysyä mukana kilpailussa. Rakennusalalla alkaa olla jo suurin osa työntekijöistä eteläisestä naapurista. Miksipä ei siis puutarha-alalla.

Jo vuosia sitten, ollessani eräällä viherrakentajalla työharjottelussa, oli töissä Virosta tullut työntekijä. Työnantajani kehui tämän työntekijän olevan niin hyvä, niin hyvä, suorastaan korvaamaton. Kylläpä, kylläpä. Tämä yltiöpäinen kehu johtui siitä, että ulkomaan ihme teki töitä sen 12 - 18 tuntia, huomattavasti pienemmällä palkalla kuin me suomalaiset, ja asui työnantajani kellarissa. Ja me muut saimme sitten kuulla, kuinka huonoja työntekijöitä olimme, kun emme jääneet vielä "toiseen" vuoroon kuten yrittäjät itse ja ulkomaan vahvistus. En usko, että virolainen työntekijä tuohon maailman aikaan tiesi Suomen työehtosopimuksista tai olisi ymmärtänyt ympärillään käytävää keskustelua.

Mutta täytyy sanoa, että me suomalaiset voisimme mennä itseemme tässä asiassa. Tunnen useita yksityisyrittäjiä ja monet heistä valittavat, ettei yrittämisellä elä. Tilaatpa suomalaisen tekemään sähkötöitä tai putkitöitä, tai vaikka tekemään remonttia. Työtahti ei päätä huimaa, napistaan joka asiasta, ollaan joustamattomia, mutta käsi ojossa ottamassa suuret määrät rahaa.
Ei kuulkaa, kyllä se on niin, että yrittämisellä elää. Mutta on eri asia, elääkö sillä leveästi.

Pensselit santaan ja sakset kiveen?
Toisaalta silloin, kun itse kävin puutarhakoulua, tuntui, ettei puutarhurin ammattia arvostettu. Että harva meistä meni töihin puutarhurina, sitäkin useampi hankki lisäkoulutusta tai meni töihin jollekin toiselle alalle. Miksi näin on? No puutarhurina työskentelet vain kesäkaudella, tai käytännössä lumien sulettua siihen, että taas sataa lunta. Ei kesälomia, ei talvella tuloja, todella vähän vakinaisia paikkoja. Palkkakaan ei päätä huimaa. Ja työhän on fyysistä, että kyllä se panee miettimään millaisessa kunnossa sitä jää eläkkeelle.

Meillä koulutetaan jatkuvasti porukkaa korkeisiin tutkintoihin ohi duunariportaan. Kaikki haluavat siistejä sisähommia hyvällä palkalla. Ja kuinkahan se järjestetään. Vääristynyt on meidän suhtautuminen työhön. Uskomme, että joku toinen hoitaa lapset, vanhukset, roskat, puistot, siivoukset ja kaiken muun raskaan työn. Kukahan se joku toinen on?

tiistai 18. lokakuuta 2011

Maanalaiset ahertajat

Kauniisti tötterölle vedetty lehti
Haravoimme syksyisin intopinkeinä lehtiä.

"Pois, pois, kaikki lehdet saatava pois. Nurmikoilta, pensaiden alta, kasvimaalta. Maa on saatava esiin, puhdasta, siistiä, pois häiritsemästä silmää. Pois, pois. Kaikki lehdet saatava pois"

Kyllä, teen niin itsekin, haravoin siis lehdet syksyisin ja jonkin verran keväisinkin. Mutta se haravointi on rikos maanalaisia ahertajia kohtaan. Viemme heiltä ruoan ja mahdollisuudet muokata maata kasveille paremmaksi. Ja sitten keväällä kannamme kotiin lannoitesäkkejä tehdäksemme kasvuolosuhteet paremmiksi kasveille. Nurinkurista, eikö totta, kun sitä näin ajattelee.

Oletko kiinnittänyt huomiota niihin taidokkaasti kasattuihin pieniin lehtikasoihin nurmikollasi? Lehdet ikään kuin töröttävät pystyssä maasta. Ja kun haravalla rikot kasatut lehdet, havaitset keskellä pienen reiän. En tiedä, miksi kastemadot tekevät näin, mutta hauskoilta ne ainakin näyttävät. Tuntuu rikolliselta haravoimalla rikkoa toisten työntulokset, varsinkin kun ne on tehty meidän kaikkien hyväksi.
Sitä kuvittelisi, että pakkasyöt pysäyttäisivät matojen työrupeaman, mutta ei. Kylmän kuuraamaa nurmikkoa koristavat entistä komeammat lehtitötteröt. 

Sitten haravoinnin jälkeen alkaa se ralli kaatopaikoille. "Pois, pois. Kaikki lehdet pois". Toiset valitsevat lehdilleen aikaisimpien vuosien tavoin jonkin vähemmän hoidetun kaupungin puiston tai puistometsän. Se, joka valitsee kaikkein helpoimman tien eli ei haravoi ollenkaan, on suorastaan laiska, yhteisestä viihtyisyydestä piittaamaton moukka.

Niin, ja lopulta - hössötämme turhaan. Lehdet voivat jäädä suurimmaksi osaksi paikoilleen - ravinnoksi ensi kesän kasvulle.
Grönlanninhanhikki syysväreissään
Pitäisi sietää pientä sekamelskaa syksyisin, olla armollinen ja ystävällinen itselle ja toisille, ja maanalaisille ystävillemme.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Puutarhurin metsäretket

Ruskaa mustikanvarvussa
Viikonloppuna haravoinnin ja harvennuksen ohessa ehdin metsään puolukoita etsimään. Mutta taisinpa olla liian myöhään liikkeellä. Kylmä ilma oli purrut osaa puolukoista pahasti, ja ne varisivat vähäisestä kosketuksesta maahan. Määräkään ei päätä huimannut, olipa tainnut joku muu käydä poimimassa parhaat päältä. Jäljelle oli jäänyt vain ne hankalasti poimittavat kanervien ja risujen joukosta.

Jotenkin kummallisesti aina ajattelen, että joku on jo käynyt poimimassa marjat parempaan huomaansa. Että marjojen löytymisen hankaluus johtuu aina siitä, että on liian myöhään liikkeellä.

Tänäkin kesänä mustikoiden alkaessa kypsyä vastaani tässä meidän lähikulmilla tuli nainen suuri ämpäri täynnä mustikoita. Siinä sitten havahduin, että pitäisi jo ruveta miettimään tulevaa talvea ja säilöntäkautta. Siinä vaiheessa, kun minä ehdin marjapoluille, on jo kymmenet ja kymmenet marjaämpärilliset löytäneet tiensä muiden pakastimiin ja ahkerat keräilijät siirtyneet metsästämään sieniä. Siinä sitten pohdin, mistä salaisesta paikasta löytäisin itselleni muutamat marjalitrat.

Reipas leppäkerttu
Toisinaan kuulee juttuja siitä, kuinka Suomessa marjasato mätänee metsiin. Joku, joka on nähnyt ne mätänevät marjat voisi vinkata minulle ne paikat, niin ensi vuonna tiedän suunnistaa sinne.

Vaan mikäpä siinä metsässä kävellessä, sää oli kauniin aurinkoinen ja valitsemani paikka hiljainen. Puolukoita löytyi sieltä täältä, välillä annoin katseen kiertää maisemassa - suorarunkoisissa männyissä, jäkälä- ja sammalmättäissä ja syysasuissa lehtipuissa. Sieltä oli melkein vastenmielistä lähteä pois.

Marjojen poimimisessa oli se hyvä puoli, että kiinnittää huomiota maan rajassa tapahtuvaan toimintaan. Leppäkerttuja näin enemmän kuin koko kesänä. Osa vielä liikkui ketterästi saalistusmatkoillaan, toiset näyttivät jo vetäneet peiton korviinsa ja siirtyneet odottamaan seuraavaa saalistuskautta.
Puolukan pyöreä poski

Kai se on uskottava - sitä siirrytään kohti talvea. Pihatöitä tehdessä olen monesti katsellut etelään lentäviä lintuauroja. Ja talitintit puolestaan ovat taas ryhtyneet koputtelemaan ikkunanpieliä. Pitäisi pestä lintulaudat ja ostaa siemeniä, saavat sitten ikkunanpielet olla rauhassa.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Syksyn huomiovärejä

Pohdiskelin tässä taannoin pyöräillessäni, että huomaako ihmiset syksyn loisteliaat värit? Tuntuu kuin kaikki kiitäisivät paikasta toiseen miettimättä ympäristöään, jossa elää. Tajuaako sitä arkipäivän kiireissään väriloiston? Meneekö ruska ohi silmien jääden kaiken arkisen pakertamisen alle?
Mihin katse kiinnittyy?

Syksy tarjoaa meille ne kesäisin piilossa olevat klorofyllit ja runsaskätisesti vielä, on punaista lehteä, syvänkeltaista lehteä, oranssia, kirkkaankeltaista, vaalean vihreää... Havaihduin ajattelemaan huomiovärejä, joita liikenteessä käytetään. Ikään kuin luonto sanoisi meille, että huomatkaa syksy on jo täällä, pian tulee talvi.

Meille annetaan hetki valmistautua talveen, väliaika lämmön ja valon ja pimeyden ja kylmyyden välillä.

Pilvikirsikka
Itselleni on käynyt tänä vuonna niin, että todellakin havahdun näihin väreihin. Päässä pyörii ajatus, että näinkö pitkällä vuosi jo onkin. Syksy ja lokakuu ovat tulleet yllättäen tänä vuonna. Mihin ihmeeseen olen kuluttanut aikani? Miten voi olla syksy, jos minusta ei tunnu siltä? No, helposti. Aika ei kysy keneltäkään sopisiko jos nyt päättyisi kesä tai sopisiko jos nyt sataisi muutama hiutale lunta.
Tuntuu ehkä hullulta ajatukselta, mutta minusta on ollut niin lämmin syksy, ettei miellä vuoden kääntyvän loppua kohti.
Tätä ruskavärien syntymistä ihmettelen, koska on ollut niin sateista. Yleensä, jos on kovin sateista ja lämmintä, ei tule kunnon ruskaa. Mutta ilmeisesti olen väärässä. 

Kuvia ottaessani olen huomannut, että haapa on vaahteran ohella loistava puu syysväreiltään. Haapa voi loistaa keltaisena ja punaisena, viinipunaisenkin olen nähnyt. Ja keltaisena loistavat puut tuntuvat valaisevan kasvupaikkansa, harmaa päivä tuntuu valoisemmalta, kun seisoskelee keltaisesten vaahteroiden tai haapojen alla.

Pieni hetki lehtien väriloistoa, muutama tuulinen päivä ja olemme siirtyneet talven odotukseen lehtien koristaessa maata.


Haapoja syksyn väreissä

torstai 6. lokakuuta 2011

Kauniita syyspäiviä

Kotipihlajan syysväriä
Niin, onhan niitä ollut - sateiden lomassa. Kamera on vain harvoin sattunut mukaan.

Eräänäkin päivänä viime viikolla kävelin koiriemme kanssa kauniissa syyssäässä ja mietin työasioita. No, eihän sitä voi olla tuntematta lämmittävää aurinkoa kasvoillaan ja olla näkemättä värikästä maailmaan ympärillään. Ja toisaalta voi.
Aiemmin olen kummastellut, kun sanotaan, että kävelee katsomatta eteensä. Nyt, kun olen ryhtynyt suunnittelemaan toden teolla pihoja, huomaan itsekin kulkevani toisinaan näkemättä eteeni. Tai näkökenttä on kaventunut ja aivot hakevat aktiivisesti näkemästään ratkaisua ongelmatilanteisiin. Kivi, pensas, puu, pihalaatta tai puutarhanmuotoilu voi ratkaista jonkun ärsyttävästi suunnittelutyötä hidastavan kohdan tai voi toimia pohjaideana koko suunnitelmalle. Kyllähän sitä saa ideoita lehdistä ja kirjoista, mutta jotenkin ideat pulpahtavat nopeammin, jäävät paremmin mieleen ja tuntuvat paremmilta, kun idean saa ulkona todellisessa maisemassa. Kuva on kaunis katsella, mutta passiivisempi.

Valitsen mielelläni kävelyreittini vaihtelevasti. Toisinaan valitsen mahdollisimman aurinkoisen reitin, että voi nauttia valosta ja lämmöstä mahdollisimman paljon. Toisinaan valitsen rauhallisen puistossa tai metsässä kulkevan reitin, kun tarvitsen rauhoittavaa ja rentouttavaa kävelylenkkiä. Joskus tekee mieli kulkea ihmisten joukossa vilkkaassa liikenteessä ja katsella muita ihmisiä. Koirat eivät valita, aina yhtä innolla lähdössä mukaan. Vaikka koirien mielestä parasta on juosta vapaana haistelemassa metsäntuoksuja, silti lenkki kuin lenkki on aina kuin lottovoitto.

Metsäinen ulkoilureitti
Välillä valitsen kulkureittini sen mukaan, minkälaiseen pattitilanteeseen olen suunnittelussa joutunut. Väljään asuttuja vanhoja omakotitalopihoja, uudisrakennusalueita uusine tai keskeneräisine pihoineen, ahtaammin rakennettuja omakotitalopihoja, puistoja, lampia, jokia, puroja, metsäisiä polkuja - monenlaista maisemaa löytyy. Toisinaan kävelen katselemassa kasvillisuutta, mietin minkäkokoiseksi mikäkin kasvi kasvaa ja miten paljon sille on varattava tilaa.

Niin, mieleen voi ehkä hiipiä epäilys, että kuljeskelen lähiympäristössä kuin paraskin kriitikko. Mutta kaukana siitä. Jokainen puutarhan omaava tietää, ettei puutarhakasvien sijoittelu ole helppoa ja  miten paljon pitää nähdä vaivaa ylläpitämiseen. Kasvillisuus yllättää - ruusupensas kasvaa kituliaisesti olevinaan optimaalisessa paikassa. Pienet kituliaiset lehdet, toukkien rei'ittämät, korkeus 50 cm kertovat kuitenkin muusta kuin optimaalisesta kasvupaikasta. Jossakin toisessa paikassa sama ruusu hipoo kahta metriä, lehtiä on paljon, toukista ei tietoakaan, kukintakin on vailla vertaansa ja kasvupaikka voi olla muuta kuin oppikirjoissa sanotaan. Parhaatkaan hoitotaidot ja -ohjeet eivät takaa parasta lopputulosta.

Rantakukka Kankurinpuistossa 
Tottakai sitä ihastelee toimivia, kauniita ja tulijaa houkuttelevia pihoja. Mutta tätä työtä tehdessäni olen huomannut, että kaikki eivät halua valtaisaa kasvivalikoimaa pihalleen. He ovat tyytyväisiä muutamaan puuhun, pariin pensasryhmään ja minimaaliseen kukkapenkkiin. Piha voi tuntua paljaalta suunnittelijan silmissä, mutta minkäs teet.

Sitä paitsi, mikä minä olen arvostelemaan toisten puutarhoja? Omalla pihallani rehottaa rikkakasvit ritirinnan perennojen kanssa, kasvimaa jäi kevätkiireiden jalkoihin ja olen tehnyt muutamia omintakeisia ratkaisuja kasvien sijoittelussa. Ei, ei kannata keskittyä mahdollisiin virhekohtiin vaan nähdä ne hyvät puolet, joita voisinkin sitten oman tonttini osalta luetella pitkän liudan ja perustelut päälle.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Sumuinen syysaamu

Hiljaa hiipien ovelasti lehvästöihin kätkeytyen saapuu syksy väläytellen ihanaisia värejään kuin vanha ystävä hymyään.

Puutarhurille tämä syksy on ollut poikkeuksellinen, ei inspiraatiota kaivella multaa sieltä ja täältä eikä liudoittain uusia kasveja. Ei, tämä puutarhuri on katsellut syksyn hiljaista saapumista ihmetellen, hämmästynyt ajankulua ja miettinyt sitä, mihin se aika katosi ja miksen ole innostunut puutarhuroinnista.

Ostin jo viikkoja sitten nipun kukkasipuleita kuten joka syksy. Syyslannoitesäkki on sentään levitettynä pitkin pihan lukuisia istutuksia. Tai no osan levitin perinteisesti heittelemällä, osan lannoitteesta panin reikiin, jotka tein rautakankella. Tosin käytännössä se oli päinvastoin, ensin heiluin kangen kanssa ja sitten turhauduttuani viskelin lannoitetta suoraan ämpäristä. Ei edellisten syksyjen kaltaista harkitsevaa ja huolellista lannoittamista. Eipä ei.

Entäs ne kukkasipulit? Keväällä pihaa katsellessa mietin, että kukkasipuleita täytyy istuttaa reilusti lisää. Toisinaan olen ostanut sipulit jo hyvissä ajoin, melkein heti niiden tultua myyntiin. Mutta tänä vuonna, voi voi. Katselin ihastuneena valikoimia ja värejä. Keräsin itselleni hyvän varaston pusseittain sipuleita. Mutta sitten olisi pitänyt ryhtyä istuttamaan - ei, tänään ei ole hyvä päivä, on kaikenlaista menoa, huomenna sitten - ei tänäänkään ole hyvä päivä, sataa vettä kaatamalla, viikonloppuna sitten. Välillä sipulit unohtuivat johonkin kaapin nurkkaan, kunnes muistin ne törmättyäni niihin etsiessäni muita tavaroita. Näin meni viikko toisensa jälkeen. Katselin kaupoissa käydessä kukkasipuleita ja mietin, että omani odottavat siellä eteisessä vielä pussissa. 
Ostamiani kukkasipuleita
Olin kerännyt itselleni todellakin paljon sipuleita ja mielsin, että niiden istuttamiseen menisi kamalasti aikaa.

Vaan mitä vielä, tänä viikonloppuna sain revittyä itseni ulos työvaatteissa ja ryhdyin töihin. Istutin 150 kukkasipulia tunnin aikana. Maan sisään hävisi vuokkoja, lumikelloja, laukkoja, krookuksia, useita erilaisia tulppaaneja ja idänsinililjoja. Tiedän, että puutarhurille kävi kuin oravalle. Istutin sipulit ajatellen, että keväällä tästä sitten näen, miten krookukset nousevat ja kuinka kaunisti vuokot kukkivat. Juu, juu, samalla mietin, että hyvinkin voi käydä kuten niin monena keväänä aiemminkin, että lumien sulettua en todellakaan muista mitä mihinkin laitoin. No, kuten tänäkin vuonna sitä suurempi ilo ja yllätys ensi keväänä, kun sipulit rupeavat puskemaan kukkiaan näkyville.

Ehkäpä tänä vuonna tuli ahneus ja ostin liikaa kukkasipuleita. Monta syksyä takaperin, ensimmäisiä kukkasipuleita muistan ostaneeni vain pussin tai pari. Viime vuonnakin muistan ostaneeni vain muutamia. Tänä syksynähän minulla tosiaan oli 13 pussillista. Ei ihme, että istutus tuntui etukäteen urakalta. Ja nyt minulla ei ollut sille hyvää vapaata aikaa, syksy on ollut kiireinen ja ehkäpä siksi oman pihan kuopsuttelu ei ole tuntunut hyvältä ajatukselta.


Syksynvärejä mansikoissa

maanantai 12. syyskuuta 2011

Hetki vielä heinäkuuta

Heinäkuussa karkasimme remontin keskeltä lomalle muutamaksi päiväksi Naantaliin. Tällaiselle sisämaan asukille merimaisema on kihelmöivän kiehtova. Suuria laivoja, kallioita, erilainen kasvillisuus, tuulessa taipuneet männyt ja satamat, sitä tuntee olevansa lasten kanssa samassa uteliaisuuden ja tutkimisen riemukkaassa rintamassa. Naantalin leirintäalue on hämmästyttävä maastonmuodoiltaan, alue ikään kuin kiemurtelee kallion koloissa. Viihdyimme alueella hyvin ja olimme iloisesti yllättyneitä, kuinka lyhyt matka leirintäalueelta oli Naantalin vanhaan kaupunkiin. Vanhat kaupunkien osat ovat aina näkemisen arvoisia, enkä pettynyt nytkään. Tuntuu kuin hyppäisi ajassa taaksepäin suoraan Peppi Pitkätossun tai Eemelin maisemiin.

Moneen kertaan ihmettelin Naantalin vanhan kaupungin katuja kulkiessani ääneen ja itsekseni, miksi nykypäivänä rakentamista säätelevät niin monet säännöt. Mitä menetämmekään, kun pihoille ei istuteta isoja puita, köynnöksiä kiipeilemään ja talot sijoitetaan aivan tontin keskelle. Ikään kuin ennen ihminen olisi myöntänyt oman vajavaisuutensa ja mennyt luonnonehdoilla. Ei ollut varaa räjäytellä kalliota kuutiotolkulla pois talon pohjien tieltä, kun ei ollut katujenkaan. Näin syntyi hyvin polveileva ja kiehtova asuinympäristö. Tänä päivänä ihmiset haluavat asua karsinoissaan (eri tavoin aidatut pihat). Avaan silmieni eteen mielikuvan uudisrakennuksesta ja sen pihasta, näen ison talon seisovan yksin tontilla - rajoille on ne tarkat metrimäärät, jotka kaavamääräyksissä on kerrottu. Piha on aidattu koristearonialla, taloa ympäröi suuri nurmikkoalue, siellä täällä on kituliaisesti nurmikon seasta kasvavia taimia. Etupihaa kattaa suuri betonikivialue ja jos hyvin käy voit joistakin pihoista löytää muutaman ulkovalaisimen.


Minkälainen mielikuva tulee sitten näistä vanhoista kaupunkialueista, jotka joskus ovat olleet kaupungin hermokeskus? Ensimmäisenä kiinnitän huomiota porttiin. Se on ainoa kohta, josta pihalle näkyy. Kadunpuolella on paraatiovi tai kaupan ovi. Portti sulkee taakseen hyvin yksityisesti piha-alueen. Useisiin portteihin oli Naantalissa kasvatettu köynnös ja kuinka viihtyisältä sellainen näyttääkään. Pihaa ympäröi joka puolelta rakennukset, niin omat kuin naapureiden. Pihat ovat usein pieniä, mutta silti niissä kasvaa suuria puita sekä muita istutuksia. Toiset talot ovat enemmän vinksallaan kuin toiset, mutta ilahduttavasti talot ovat hyväkuntoisia.

Mikä sai meidät luopumaan viihtyisästä ympäristöstä? Onko se pelko, joka niin usein vieläkin määrittää meidän tämän päiväistä elämäämme?
Piippuköynnös talonseinässä
Kaikki käytettävissä olevat mediat työntävät vähän väliä jonkin uutisen epäonnistuneesta rakentamisesta. On kosteusvauriota katolla, seinässä, lattiassa, yläpohjassa, välipohjassa, alapohjassa, kellarissa, autotallissa, kylpyhuoneessa, kodinhoitohuoneessa, taloyhtiössä, asunnossa, omakotitalossa.... Ulkomaalaisia rakentajia, vastuuttomia rakennusliikkeitä, huonoja rakennuttajia, radonia, puita, juuria, pankit, kustannukset, rakennusmääräykset, rautakauppojen suositukset... loputon lista asioita, jotka voivat mennä pieleen.
Ja toisesta suunnasta mediat työntävät kuvaa onnellisesta perheestä, joka asuu uudessa itse rakentamassaan kodissa. Sisustus on perheen äidin kätten työtä ja melkein kuin itsestään syntynyt. Perheen isä on iltapuhteiksi rakentanut terassin, jossa kesäiltaisin grillaillaan ahkerasti ystävien kera. Usein myös esitellään niitä hienoja ratkaisuja, joita on tehty lapsiperheen elämää helpottamaan - lasten harrastusvälineet saa kätevästi järjestykseen eteisen kaappiin ja kodinhoitohuoneessa saa kätevästi kuravaatteet ja koiran huuhdottua.


Eli meille luodaan kuvaa uuden talon auvosta ja toisaalta pelottelemalla saadaan tarttumaan uusimpiin keksintöihin ja luopumaan vanhasta ja toimivasta. Toimii talouden kannalta, joku käärii rahat.
Vuohenkelloja kasvaa kiveyksen ja sokkelin välistä, suorastaan ei mistään.

Kaikki rakennusalalla tuntuvat vihaavan kasvillisuutta. Juuret täyttävät salaojat, lehtivihreä ruostuttaa peltikaton, köynnökset pilaavat rakennusten seinät, lehdet täyttävät rännit. Ja lehdet, joka syksyinen ruljanssi niiden poistamiseksi. Siispä toimenpiteenä: ei istuteta mitään. Nurmikko laitetaan - sehän riittää vihreäksi, eikö? Mitä siitä, vaikka se täytyykin leikata monta kertaa kesässä.

Yllällä olevassa kuvassa vuohenkellot kasvat mitättömissä olosuhteissa, ei varmaankaan paljonkaan hyvälaatuista, ravinteikasta multatilaa ja vedensaannin kanssakin voi olla niin ja näin. Silti ne kukkivat upeammin kuin monessa perennapenkissä. Ihmettelin, ettei kukaan ole repinyt niitä pois rikkakasveina tai talon tuhoajina. Minkälaista väkeä täällä Naantalissa oikein asuu?

Mahtavan näköinen köynnöshortensia
Viereisessä kuvassa puolestaan kiipeää kiipimäjuurillaan köynnöshortensia. Talon seinä näyttää kuin vasta maalatulta, mutta eihän se voi olla, koska köynnöshortensialta menee vuosia kasvaa tuohon kokoon.

Vaaditaanko näihin vanhoin köynnöksillä verhoiltuihin taloihin asumaan hulttioasukkaita, sellaisia joille kaikki ei ole niin nuukaa? Ovatko ne uudet asuinalueet tarkoitettu jämpteille ihmisille, jotka eivät siedä roskan roskaa ja suorastaan rakastavat puhtaita rikkoontumattomia talonseiniään. Tuskin se on ihan näinkään, koska kuvankin talossa on parhaillaan meneillään kattoremontti.


Ihmiset eivät ehkä ole suorastaan onnellisempia kauniissa viherympäristössä, mutta ainakin he kokevat vähemmän stressiä, heillä on matalampi verenpaine ja he ovat tyytyväisempiä elämäänsä. Eikä kannata unohtaa vehreän kasvillisuuden kiinteistön arvoa nostavaa vaikutusta.

tiistai 30. elokuuta 2011

Fiskars

Kellotornirakennus Fiskarsissa
Katsellessani Mustionjoelle Billnäsissä mietin, että yhtä hyvin voisin käydä Fiskarsissa, kun joka tapauksessa olen siellä kulmilla. Matkaahan Billnäsin ja Fiskarsin välillä ei ole kuin kymmenisen kilometriä. Joten hyppäsin volkkariin ja hurautin kesäiseen Fiskarsiin. Täytyy sanoa, että paikka oli aivan ihana. Kun on tämmöinen historiaa, isoja puita ja kauniita vanhoja rakennuksia rakastava viherpeukalo kuin minä, niin paikka oli aivan huikaisevan ihastuttava kohde. Kävin täydentämässä työhön liittyvää varastoa Fiskarsin yllä näkyvässä Kellotornirakennuksessa. Myymälässä oli paljon ulkomaalaisia turisteja ja puheenporinan kuuntelu oli hauskaa, toiset puhuivat saksaa, toiset ruotsia ja jotkut englantia. Myymälän yhteydessä oli näyttely Fiskarsin historiasta pienoismallein, jos omat lapset olisivat olleet mukana tuskin sieltä olisi päässyt pois kovinkaan nopeasti.

 
Kylänraitilla
Kuvassa, jonka nimesin Kylänraitiksi vasemmalla on myymälä, joka on ehkä hohdokkain näkemäni vaateliike. Siellä nykyaika jäi oven ulkopuolelle ja sisällä olisi voinut löytää tehtaan patruunan etsimässä itselleen uutta pukua ja rouvan sovittelemassa hattua. Myymälä tuntui vain jatkuvan usean huoneen ajan, noustiin yhtä luiskaa ylös ja toista alas. Tilat olivat pienet, mutta hyvin hyödynnetyt. Talon tunnelma oli remontoimisesta huolimatta saatu loistavasti säilytettyä. Itse kiinnitin lautalattioiden ystävänä huomiota leveisiin lattialankkuihin, jotka oli maalattu virheettömän kiiltäväksi.Sellaiset kun itse saisi. Myymälässä oli myös upea kaakeliuuni.

Fiskarsinjoki
Ihailtuani vaateliikettä tarpeekseni lähdin kävelemään Fiskarsinjoen laitaa alaspäin. Ollakseen näinkin syrjässä suurilta teiltä Fiskarsin alueella oli yllättävän paljon ihmisiä. Siinä sai pällistellä rauhassa, kun kaikki muutkin pällistelivät. Mutta kyllä eräänkin talon ohi kulkiessani mietin, millaista on asua tällaisessa turistikohteessa. Selkeästi useissa rakennuksissa oli yksityisasuntoja, vaikka asukkaista kertoi vain kesäkukka kauniissa amppelissa ulko-oven pielessä tai muutama miljööseen sopiva tuoli kahvittelua varten.Talvet ovat todennäköisesti hiljaisia ja kesällä taas vilistää uteliaita kulkijoita joka puolella, aikamoinen epätasapaino.

Tunnelmaa patoaltaalta, vasemmalla kukkiva jasmike
Fiskarsinjoki on padottu useammasta kohdasta ja niiden kohdalle on muodostunut lammen kaltaisia patoaltaita. Niissä sukelteli joitakin vesilintuja, joita en voi rehennellä tuntevani. Istuskelin kuvassa näkyvällä valkealla penkillä hyvän tovin seurailemassa sukeltavan linnun ruoanhakua. Samalla lepuutin jalkojani kävelyurakan jäljiltä, kengät olivat saaneet aikaiseksi rakon kumpaankin jalkaan. Pohdin siinä istuessani, ettei sitä linnunkaan eväät ole helpossa, jollei ole tällä yrittäjälläkään. Siinä se lintu meni vähän väliä pinnan alle ja hetken katseli pinnalla ympärilleen ja taas sukelsi. Ja varmaankin oli tehnyt niin koko päivän ja samoin edellisen.

Penkiltä näkymä oli ylemmälle padolle, jonka äärellä sijaitsi myllyrakennus. Suuret puut peittävät sen lähes näkyvistä. Koko Fiskarsin alue oli ikään kuin suurien puiden suojassa. Usein suunnittelutöitä tehdessä tulee vastaan ihmisiä, jotka eivät halua suuria puita pihalleen varjostamaan ja roskaamaan. Nyt voisin sanoa, että menkääs katsomaan vaikka Fiskarsia. Siellä suuret puut luovat viihtyisän ja idyllisen tunnelman kylään. Ennen kaupungeissa oli velvoite istuttaa tontilleen isoja lehteviä puita paloturvallisuuden takia. Isot puut toimivat palomuurina ja suojelivat rakennuksia. Mielummin sitä istutti sen puun ja selvisi mahdollisesti pienemmin vahingoin tulipalosta kuin oli puilla paljailla ilman kotia ja omaisuuttaan.

Nykyään meillä on vakuutukset sun muut kattamassa vahingot ja suuria puita ei pidetä muuta kuin riesoina. Toisaalta puut tekevät yhä edelleen suojelutyötään, sitä ei vain ehkä tule ajatelleeksi. Puut esimerkiksi sitovat ilmansaasteita, vähentävät meluhaittoja, vähentävät tuulesta johtuvia haittoja, helleiltä alentavat kaupunkien lämpötilaa useamman asteen verran, suojelevat rakennuksia säänvaihteluilta ja paljon muuta. Mitä me annamme tilalle? Jos puu saa jäädä paikoilleen, katamme se alustan kivillä, asfaltilla, nurmella tai muulla läpäisettömällä materiaalilla. Sitten kun puu kituen kasvaa ja lopulta kaatuu, sanomme "Katsokaa kuinka nyt kävi, ei ole järkeä laittaa uutta puuta, kun se on riski kulkijoille ja se roskaakin".
Vasemmalla Kuparipaja, jossa mm. ravintola
Mutta kun katsoo näitäkin kuvia ja miettii Fiskarsin aluetta. Kuinka toiselta se näyttäisikään, jos puita ei olisi. Ei syntyisi miellyttäviä näkymiä ja toisaalta mikään ei houkuttelisi kurkistamaan vielä toisen mutkan taakse. Kaikki olisi nähty yhdellä silmäyksellä ja jo monen sadan metrin päästä olisi kuullut keskustelut ravintolan terassilla. Niinpä, parempi arvostaa sitä vanhaa roskaavaa puuta, joka toisinaan peittää auringon parhaat säteet.

Vastentahtoisesti irrottauduin sukeltelevan linnun katselusta ja lähdin taivaltamaan autoa kohti, ensin yrittäen kävellä mahdollisimman varovaisesti, ettei rakko olisi hiertänyt kengän reunaan. Lopulta käveltyäni ohi ravintolan rauhalliselle hiekkatielle, otin kengät pois ja tallustin paljain jaloin.

Katselin kaunista rakennusta ja köynnöstä sen seinässä
Ohitin matkalla kuvassa näkyvän keltaisen rakennuksen, jossa siinäkin näytti olevan yksityisasuntoja. Huomiota kiinnittää rakennuksen seinässä kiipeilevä köynnös. Tätä ei tapaa enää nykyrakennuksissa, koska jossain on päätetty köynnösten pilaavan rakennuksen seinän. Mielenkiintoista olisi tietää, miten seinä voi tuon köynnöksen takana ja kuinka kauan köynnös on kasvanut siinä sekä kuinka vanha rakennus on.

Lopulta oli pakko suunnata tästä kauniista ympäristöstä kotiin. Toiveissani on vierailla siellä uudestaan ja pidemmän aikaa, jotta näkisin koko alueen kunnolla ja ehtisin myös puulajipolulle.

maanantai 22. elokuuta 2011

Billnäs ja Unelmapihat

Suuntasin auton nokan kohti Billnäsin Unelmapihat-näyttelyä
Punakärsämö
helteisenä heinäkuun päivänä.Olen lukenut näyttelystä monet kerrat Viherpiha-lehdestä ja päätin, että nyt lähden katsomaan itse mistä on kyse. Suurien puiden katveesta löytyi Billnäsin ruukki, ihania vanhoja rakennuksia, joki ja kesäinen turistitunnelma.

Mielestäni Unelmapihat-näyttelyä ei ollut helppo löytää, jouduin kysymään neuvoa pariinkin otteeseen, että löysin perille. Vaikka toisaalta harhailu lähiympäristössä voi olla melkeinpä hauskempaa kuin itse määränpää. Edestakaisen ajeluni lopputulos oli - monipuolinen taimisto, käsitöitä myyvä putiikki ja sisustusliike. Näiden lisäksi Billnäsistä löytyy paljon muitakin liikkeitä, itse en vain enää voinut mennä niihin, ettei lompakkoni rupeaisi kiukuttelemaan tyhjän vatsansa tähden.

Lopulta siis löysin näyttelyn. Idyllisessä jokivarressa entisten ruukin tuotantorakennusten takana sijaitsi näyttelyn pienet mallipihat. Esimerkiksi oikealla on kuva terassista, jossa on leppoisa tunnelma. Riippumatto kutsuu viettelevästi levähtämään. Ikävä kyllä siellä taisi olla pihan toteuttajan toimesta jo varaus, jokin nukke oli päässyt viettämään laiskoja kesäpäiviä tänne. Kuvan olen ottanut etualan komea istutuksen takia. Istutus on tehty betonirenkaaseen ja toteutettu suurimmaksi osaksi heinillä, seurana on jalohortensiaa. Terassin ruukkuihin on istutettu mehitähtiä. Tunnelma on hyvin eteläinen eli lämmin ja leppoisa.

Seuraavan kuvan otin hauskan idean vuoksi. Kaariporttina on tolppien välissä raudoitusverkkoa. Itse olen pähkäillyt, miten saisin köynnöstuen raudoitusverkosta siten, että verkon terävät reunat saisi piiloon meidän pihan pienimmiltä kulkijoilta.



Kiehtova mutka
Työssäni aina puhun visuaalisesta harhasta. En tiedä onko nimike oikea, mutta se toimii. Eli kyse on saadanäyttämään jokin tila tai paikka erilaiselta - yleensä suuremmalta- kuin se on.
Kuvassa yllä katsojan mieltä kiehtoo mutka. Tulee halu astua kuvaan ja käydä vilkaisemassa, mitä mutkan takaa löytyy. Tilahan on oikeasti pieni, mutta saatu suuremman oloiseksi istutuksilla ja tuolla pienellä kiveyksen kaarteella.

Törmäsin Kekkilän Askelpolku-laattoihin keväällä, kun asiakkaani halusi tehdä niistä pihalleen hyppyruudut lapsilleen. Idea on hauska ja hyppyruudukon sai toteutettua nurmikolle selkeästi.
Askelpolku-laatat
Suomalaiset puutarhat tarvitsisivat huumoria ja uskallusta.  Näillä kivillä sitä saa helposti.


Häivähdys Japania
Toinen hauska idea kivistä. Kuvan kiveys tai polku tuo mieleen etäisesti japanilaisen puutarhan. Pihan pienet polut voisi kattaa esimerkiksi näin. Hiekka voisi olla myös heinää, apilaa tai jotain kulkemisen kestävää maanpeiteperennaa.


Maksaruohot muurilla
Alinna olevissa kuvissa on sauna, joka oli Unelmapihat-näyttelyn ulkopuolella. Itse asiassa otin kuvat rakennusalalla toimivalle sukulaiselle. Sauna herätti mielenkiintoni ja kutkutti nauruhermojani, koska se oli jo valmiiksi hiiltynyt ja kuutionmallinen. Jokainen tietää tynnyrisaunan, niitä on joka niemennokassa ympäri Suomea. Kuvan kaltaista saunaa on harvalla, jos kellään. Juu, tiedän pakkohan siinä olisi olla harjakatto, mutta saahan sitä haaveilla.
Niin ja hiiltyminen, vaikka ensin tulee mieleen, että tuli on päässyt saunan lämmittäjältä pahasti karkaamaan, niin seinä on tarkoituksella tuollaista. Kenen toteuttama sauna on, sitä en tiedä, mutta se kiinnitti ensimmäisenä huomioni saapuessani näyttelyyn.

Kuutio sauna
Kuution saunan kiuas

















Niin tulin käyneeksi Billnäsissä. Viherpihan suitsutuksen jälkeen Unelmapihat-näyttely tuntui pieneltä, varsinkin kun ajattelee itse Billnäsin ruukin alueen kokoa, vai tekikö ruukin rakennusten koko vaikutuksensa ja jättivät varjoonsa näyttelyn. Näyttely itsessään oli raikas ja uusia ideoita tarttui mukaan. Näistä ja monista muista kesän aikana karttuneista ideoista ammennetaan pontta syksyn ja talven aikana tehtäville pihasuunnitelmille.

torstai 11. elokuuta 2011

Elokuuhun kääntyi kesä

Tuoksukurjenpolvi
Missä ihmeessä on puutarhuri luurannut kesä- ja heinäkuussa? Puutarhassaan voisi kuvitella, kauniissa puistoissa ehkäpä. Mutta ei. Puutarhuri on kaivanut työvermeet naftaliinista ja remontoinut kotinsa alakertaa oikein urakalla yhdessä muiden kanssa. Mutta hetkittäin sitä tuli karattua sahanpurua, pölyä ja sirkkelinsointia puutarhaan. Ja olihan sitä vastattava kutsuun, kun taimikaupat huutelivat vietteleviä kutsuhuutojaan.

Useat uudet kasvitulokkaat ovat muuttaneet pihallemme, taidanko enää muistaakaan mitä sitä on tullut istutettua. Sehän olisi suorastaan noloa, ettei muistaisi mitä on tullut istuteltua. No ei. Kyllähän minä muistan, koska olen kaikkia uusia istutuksia kastellut. Keväällä istutetut ketoneilikat, arovuokot, rönsyansikat, tuoksukurjenpolvet, timanttituija ja runkomainen marja-aronia ovat sopeutuneet hyvin. Marja-aronia tekee marjaakin. Tuoksukurjenpolvista yksi koki kovan kohtalon remontin yhteydessä, kun sen päälle heiteltiin purkutavaraa keittiön ikkunasta. Samalla sai osumaa kurtturuusu, mutta se on niin sitkeä - ruusu työntää jo uutta kasvua. Sitä paitsi remontin lopputulos oli niin ihana, ettei muutaman taimen menehtyminen haittaa.

Mustilanhortensia
Tuoksukurjenpolveen hullaantuneena ostin niitä lisää heinäkuussa, niiden seuraksi ostin arovuokkoja ja pikkutöyhtöangervoa. Pihaan muutti taimikaupasta myös pähkinäpensas, marjatuomipihlaja ja mustilanhortensia. Viime viikolla käväisin naapurikaupungin ihanasta taimiliikkeestä, kaksi puistosyreeniä ja tuoksuköynnöskuusama lähtivät mukaan. Jälkikäteen olen miettinyt, että kylläpäs onkin tullut istuteltua tänä vuonna.
Eikä tässä vielä ole edes kaikki uudet istutukset, äitini nimittäin toi kotikonnuiltaan vuorikaunokkia, metsäkurjenpolvea, puna-ailakkia, haapaa, pihlajia ja kuusia.



Pihakeinu vaivoin näkyy, keinussa on mukava torkahtaa.
Niin, voisi luulla, että meidän piha olisi jotenkin erityisen suuri. Ei ole, ei. Vaivaiset 700 neliötä on pinta-alaa, josta talo vie yli sata. Mutta lähtötilanne oli niin surkea seitsemän vuotta sitten: yksi iso omenapuu ja marjapensas, tuoksuvatukkaa, kitukasvuinen valkea kuulas, vadelmia ja kriikunoita. Vuosien työn tulos saa hyrisemään tyytyväisyydestä. Olen saanut luotua pihalle erilaisia tiloja, saanut näkösuojaa, luonut vehreyttä ja saanut aikaiseksi viihtyisyyttä. Pihani ei välttämättä ole rikkaruohoton tai mikään palkintopiha, taitaa olla itse asiassa puutarha tekijänsä näköinen.


"Rhodopuutarha" 
Pihamme on kulmatontilla ja näkyvyys kadulle oli muuttaessamme uteliaille ohikulkijoille otollinen. On se sitä talvella vieläkin, mutta silloin oleskellaan vähemmän ulkona. Mutta kesäiseen näkyvyyteen on tullut muutos ja nyt itseäni suorastaan häiritsee, kun en näekään kuka kulkee ohi. Rajalla puskat peittävät näkyvistä henkilöauton ja pakettiautokin näkyy vaivoin. Nyt voi laiskotella pihakeinussa rauhassa, tähän pyritty ja tähän on päästy. Seuraavana tavoitteenani on lisätä kukkia lisää pihalle, mutta siten, etten joudu kitkemään liikaa.