perjantai 20. marraskuuta 2015

Jokos se on kesä ohi?

Toisaalla blogistaniassa valmistaudutaan jo jouluun... Puutarhuri on vasta havahtunut, että syksy taitaa olla nyt ohi ja suurimmaksi kerännyt työkalunsa varastoon. Tosin omalla pihalla olisi pari pikku juttua, jotka pitäisi vielä tehdä... "mutta sehän lupasi vielä plusasteita pakkasten jälkeen.." Niin joulu ei ole erityisesti mielessä, suorastaan kummallista on, että joulumarkkinat ja joulukulkue on kaupungilla huomenna... ööö tä? Ollaanko oikeasti niin pitkällä jo tätä vuotta? Miten tää on menny multa niin ohi? 


Olohuoneen ikkunalla kukkii vielä pelargoni, jonka siirsin siihen terassilta ensimmäisten pakkasten ilmaannuttua.


Ikkunan ulkopuolella on synkkää, märkää ja pimeää...


...joten kaikki tuikut, lyhdyt ja kynttilät ovat tarpeeseen.

Tässä ikkunan edessä olohuoneeessa on meidän vakiintunut joulukuusen paikka, pää ei jotenkin tajua, että sen pitäisi olla siinä vähän reilun kuukauden kuluttua. Pää on kyllä muuten siirtymässä yhdessä luonnon kanssa talvilevolle, normaali kasvipaletti ei pyöri päässä sitten millään ja tekee suunnittelutöiden tekemisestä todella haastavaa.

Eilen tein sellaisen myönnytyksen pimeydelle ja lähestyvälle joululle, että viriteltiin tunnelmavalot ulos, tosin ne näyttävät tuolla vesisateessa ankeilta ja säälittäviltä. Jospa ensi viikolla olisi vähän kirkkaammat tunnelmat, kun on luvannut pakkasta ja luntakin kai.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Ilmiöitä

Luonnossa ja puutarhassa on hassuja ilmiöitä, kuten alla olevassa kuvassa.


Aivan koivun juurella sammal on vihreämpää kuin kauempana tyvestä. Ja sama ilmiö toistuu kivien kohdalla.

Samantapainen ilmiö on havaittavissa puutarhassa, jossa pensaiden juurella nurmikko kasvaa paksumpana, tiivimpänä ja rehevämpänä. Pohdin eilen, että nurmikko kasvaa siellä missä sen ei haluta kasvavan runsaana ja rehevänä - ajatus siis tuli, kun kanttasin pensasalustoja ja poistin nurmikkopaakkuja. Mutta auta armias jos nurmikko pitäisi saada kasvamaan kenttämäisella alueella, ison puun varjossa tai melkein missä tahansa missä sen haluttaisiin kasvavan, vaan ei - nurmikko voi vihreästi ja paksusti pensaiden alla ja perennojen joukossa.


Toinen ilmiö on hiekkakenttien nurmettuminen. Jos hiekkapinnoitteisilla alueilla ei ole kulutusta, on vääjäämättä edessä nurmettuminen. Siinä ne kasvavat, kasvualustanaan ei mitään, sitovat juurillaan ison paakun hiekkaa ja leviävät juurilla taas uusille alueille.
Mielestäni hyvä kysymys kesällä tuli vastaani - miksi sitten nurmikolle suositellaan 20 cm multakerrosta? Niinpä, nurmikkohan kasvaa lähes missä tahansa, tai ainakin nurmikon kaltainen vihreä matto (tarkoitan, että tällä monimuotoista nurmikkoa, jossa kasvaa voikukkaa, apilaa, nurmiheiniä yms)

Mutta jos halutaan vuosia menestyvä, helteet kestävät nurmialue, täytyy nurmikolle olla kunnon kasvualusta. Nurmiheinät sitovat maata noin 10 cm syvyydeltä, ja eri heinälajit vaativat erilaiset kasvuolosuhteet. Hiekkakentillä menestyvät kuivissa olosuhteissa menestyvät heinälajit, jotka eivät sitten välttämättä kestä jatkuvaa leikkaamista.


Silti täytyy ihmetellä luonnon kasvuvoimaa, yllä olevassa kuvassa jättipoimulehden taimi ponnistaa hiekasta. En usko, että taimi kehittyisi hiekassa reheväksi yksilöksi, mutta tuosta sen voisi siirtää muualle jatkamaan kasvuaan. 

Luonto ei pidä paljasta pinnoista, mullan pinta peittyy hyvin nopeasti erilaisilla kasveilla, hiekkapinta ruohottuu ja kivien pinnat sammaloituu. 

Meillä on tapana käydä eräällä vanhalla hiekkakuopalla kävelemässä koiran kanssa. Hiekkakuoppa on soranoton jälkeen maisemoitu männyillä, jotka on istutettu pelkkään hiekkaan. Hiljalleen hiekkakuoppa sulautuu osaksi vihreää maisemaa, maanpinta sammaloituu, puut pidättävät syksyn lehtiä ja neulasia tyvelleen ja vuosien saatossa hiekka häviää näkyvistä ja alueelle muodostuu puolukka-kanerva-mustikka-kasvusto. 
Ei voi kuin ihailla luonnon muovauskykyä, kasvuvoimaa ja ihmisten tekosista piittamatonta kapinallista kaaokseen pyrkimistä.

torstai 5. marraskuuta 2015

Kun haravoi paljon...


... ehtii ajatella paljon...


... saa paljon liikuntaa...


... saa lahkeiden käänteet ja taskut täyteen lehtiä...

... ja käyttelee haravaa yhtä kätevästi kuin Lars Monsen melaansa Erämaan armoilla ohjelmassa, puolelta toiselle heilautellen, miettimättä liikettä sen kummemmin. Automaattisesti.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Vanhan talon piha


Olen tässä pohdiskellut, että vanhan pihan vehreyttäminen ja hoito on jokseenkin erilaista kuin täysin puhtaalta pöydältä lähtevän uuden pihan. 


Vanhassa pihassa täytyy ottaa huomioon edellisten sukupolvien tekemät pohjatyöt ja istutukset.
Vuosien ja vuosikymmenten puutarhanhoito on saattanut myös köyhdyttää kasvualustaa niin, että nurmikosta on jäljellä sammal ja pari töyhtöä ja kasvillisuudesta ne sitkeimmät.

Ja mikäs siinä, sehän on helppohoitoinen puutarha ja sisältää historian henkäyksen.
Puutarhaa on ennen pitkälti katseltu hyötynäkökulmasta, paljon omenapuita, marjapensaita ja kasvimaa, tärkeä lisä ravintoon niukkoina aikoina. Mutta ei puutarha pelkästään hyötyä ole ollut, kukkia on istutettu ja kehoitettu istuttamaan silmän iloksi ja mieltä keventämään, kehäkukkia, kellokukkia, päivänkakkaroita, joita voi napata lasiin kammarin pöydälle.



Meillä on vielä jäljellä vanhat talot ja niiden puutarhat, hyötykasvillisuusosuus kapenee ja tilaa jää muullekin.



Uudessa pihassa tilataan kuorma tai pari multaa, vanhassa pihassa mennään enimmäkseen sillä mitä on. Toki voi tilata multaa, mutta se ei ole välttämätöntä. Tärkeämpää on pihan kasvuolosuhteiden tunteminen, esimerkiksi kuvassa oleva ketoneilikka kasvaa kuivilla ja aurinkoisilla paikoilla. Ja eduksi on jos tuntee muutamia vanhoja perennalajeja, joita siirtyy yhä edelleen sukupolvelta toiselle pistokkaina, juuripaakkuina ja muina siirräisinä - ruusuja, pioneja, ukonkelloja, kurjenpolvia, päiväkakkaroita, syreenejä, jasmikkeita, pihlajia, liljoja, vuorenkilpiä, kotkansiipiä, vuohenkelloja, lemmikkejä, ukonhattuja.


Esimerkiksi kultapallo on rehevä ja kaunis perenna, joka kukkii sitkeästi vaikka sen unohtaisi pihan perälle. (Kokemusta on). Ja leviääkin, joten siksi siitä riittää naapurillekin.


Juhannusruusu on kukkinut jo vuosien ajan monen mökin kupeessa, kuten oman mummoni Pohjois-Savossa. Tiedä mistä oli siihen tullut, mutta mummo hoiti ruusua kahvinporoilla ja ruusu kukoisti vuodesta toiseen. Äitini siirsi lapsuudessani ruusua juurivesasta kotitalomme pihalle ja siellä ruusu jatkaa yhä rehevää kasvuaan.
 

Vanhan pihan etuja on, että se on jo viihtyisä, kasvit ovat jo täyskasvuisia ja pihassa on mukava oleskella. Uudella pihalla pitää odottaa 10 vuotta ennen kuin puutarha alkaa näyttämään joltakin (tarkoitus ei ole masentaa uuden talon rakentajia.) 


Mutta vanha piha asettaa tietyt rajoitteet, kuten moderni ja minimalistinen piha ei oikein sovi tyyliin. Ja jos ei pidä vanhoista perinteisistä kasveista, voi olla parempi valita uusi talo ja piha. 



Miten sitten vanhasta pihasta saadaan kukoistava ja rehevä?


Itse olen kääntänyt ja kitkenyt, lannoittanut ja kalkinnut, istuttanut ja siirtänyt, muokannut ja säilyttänyt, lisännyt ja poistanut. Rehevyyden aikaansaamisen edellytys on lannoitus, kevätlannoitus ja syyslannoitus. Istutuksen  yhteydessä olen lisännyt olemassa olevan kasvualustan joukkoon uutta multaa ja lannoitteita. Kalkkia levitin nurmikolle jo vuosia sitten ja jatkoin kalkitsemalla muutaman vuoden välein, sammal pysyy aisoissa (ellei sitten ole tavoite saada sammalta menestymään.)

Hiljalleen työstäen vanhasta tontista voi tulla rehevä ja kaunis puutarha, jossa voi nauttia kupin kahvia omenapuun varjossa.