Puutarhurin metsäretket 2

Mustikka ja sen kaveri

Eilen koitti yllättävä vapautuminen vanhemmuuden tehtävistä mummon vietyä lapset uimaan. Lähes heti jätin kaaosmaisen huushollin omiin oloihinsa ja livistin metsään hakemaan terveyttä ja mielen lepoa. Eli lähdin mustikkaan. Mukaani otin meidän koirat, jotka ovat kiitollista seuraa, eivät valita turhista ja ovat ikionnellisia tylsästäkin metsässä haahuilusta.

Ehkä lähiseudun varmin marjapaikka löytyy noin 20 minuutin ajomatkan päästä meiltä. Paikka on kuiva kangasmetsä, jossa on mäntyrunkoa rivissä ja aluskasvillisuutena mustikoita ja puolukoita, sammaleiden ja metsämaitikoiden ohessa. Taitaa olla läheisen kartanon talousmetsää.

Suorarunkoisia mäntyjä

Mäntymetsässä on kuin ikuinen usva, männyn rungon alaosan harmaa osuus saa tällaisen visuaalisen harhan aikaiseksi. Mutta maasto mäntykankailla on helppokulkuista ja tuuli pääsee sen verran leyhyttelemään puiden välistä, että hyttysistä ei ole liikaa riesaa.

Matkalla ohitin sähkölinjaa uusivat työmiehet, jotka selkeästi katselivat minua vähän hämmästyneinä. No ehkäpä he eivät tienneet tekevänsä töitä hyvillä marjamaastoilla. Tai sitten olin vain metsästä pöllähtäneet mennikäisen oloinen reppuineni, lippalakkeineni ja koirineni. Ehkä kaikkein todennäköisin vaihtoehto on se, ettei sillä niinkään ole tekemistä minun ulkonäköni tms kanssa, vaan siellä metsän keskellä työskennellessä tuppaa tylsyys iskemään ja jokainen kulkija on mielenkiintoinen tuulahdus vaihtelua työpäivään.

Levähtävä koira

Löytyihän niitä mustikoita, ensin vedin rohmulla (meidän äidin nimitys poimurille), mutta hyvin pian huomasin, että varvuissa oli paljon myös raakileita. Ja niitähän en mukaan halunnut, saivat luvan jäädä kypsymään ja odottamaan kerääjien seuraavaa aaltoa. Joten siis poimin käsin, ensin omaan suuhun kuten lapsena konsanaan, mutta sainpa kerättyä ne piirakkamarjatkin. Alkuperäinen tarkoitus oli ollut, että keräisin ihan pakastettavaksikin asti, mutta laskin tason sitten piirakkamarjatasolle. Ihan välttääkseni stressiä poimisesta ja saadakseni nauttia metsän rauhasta.

Paarmat pörisivät ja aurinko lämmitti. Mietin siinä poimiessa niitä mustikoiden terveysvaikutuksia. Jostain luin tässä taannoin, että näillä mustikoilla ja marjoilla yleensä on nuorentava vaikutus. Siis niitä verrattiin kauneusleikkauksiin ja noin. Perustui niihin paljon puhuttuihin antioksidantteihin ja muihin ihoonkin vaikuttaviin vitamiineihin. Ja tietenkin siihen, että on parempi syödä marjoja kuin mussuttaa vaikka pullaa. No hyvällä omalla tunnolla söin siellä metsässä sitten kourallisen jos toisenkin terveellistä lähiruokaa. Nääh, ei niitä marjoja syödä tullaksemme kauniimmiksi tai terveemmiksi, niitä syödään siksi, että ovat tuoreita ja hyviä.

Mikä lie ajaa koiran syömään marjoja. Yrittääkö terrierivanhuksemme pysytellä epätoivon vimmalla nuorena kuin filmitähdet konsanaan? Syökö se raakoja mansikoita tehdäkseen jonkin detox-huuhtelun? Tuskin, niin viisaaksi en usko edes kaikkivoipuuteensa uskovaa terrieriä. Ehkäpä terrierimme kuvittelee olevansa karhu, kun sillä on muutenkin vääristynyt käsitys itsestään kuin Napoleonilla konsanaan.

Marjastava koira

Niin tai näin, terrieri söi hyvällä halulla mustikoita suoraan varvuista ja kulki mättäältä toiselle. Parempi, että syö kypsiä mustikoita metsässä kuin vetelee mansikan raakileet kotipihassa.

Toinen koiramme - paimenkoiran ja villakoiran sekoitus - piti silmällä ympäröivää mäntymetsää sillä aikaa, kun minä ja terrieri marjastimme.

Istuin siinä hetken kaatuneella männynrungolla ja kuuntelin ympäröiviä ääniä. Samalla mietin niitä tutkimuksia, joissa on todettu hiljaisten alueiden vähenevät. Ja eipä siellä marjametsässäkään täysin hiljaista ollut, lentokoneet pörisevät jossakin etäällä, autotie kuuluu, vaikka matkaa sinne oli reilusti. Mutta silti siellä metsässä on rauhallisempaa ja hiljaisempaa kuin meillä kotona. Metsässä sielu lepää.

Vahtiva koira

Kerättyäni mielestäni tarpeeksi mustikoita piirakkaan ja istuskeltuani hetken auringossa, päätin lähteä kiertämään vähän pidempää reittiä takaisin autolle. Onneksi niissä metsissä on tullut liikuttua aika paljon ja tietää mihin suuntaan kulkea, jos sattuu ajatuksissaan kuljeskelemaan ja eksymään.
Onpa joskus metsäretkillä joutunut ottamaan suuntiman auringosta tai soittamaan retkeilykeskukseen neuvoja, kun ei sattunut olemaan karttaa mukana ja eksyin merkityltä polulta.

Ja vähän jouduin nytkin auringosta katsomaan polkuja valitessani, että kävelin suunnilleen oikeaan suuntaan. Halusin nimittäin lopulta kuitenkin valita mahdollisimman lyhyen reitin terrierivanhuksemme takia, joka osoitti väsymisen merkkejä. Mutta päätin, että kantamaan en sitä rupea ja tuskinpa se siihen olisi suostunutkaan. Aikamme käveltyämme pääsimme autolle ja kotiin piirakantekoon.

Kastelua ja kastelua

Taivas heittää vettä aina välillä, silloin kun siitä itsestä siltä tuntuu. Määrätkin voivat vaihdella huomattavasti ja toisinaan tulee saavista kaataen ja toisinaan vain pieni juuri ja juuri kasteleva kuuro. Saavista kaataen vettä tulee niin roimasti kerralla, ettei se ehdi imeytyä juuri ollenkaan, vie hiekat, mullat ja katteet mennessään, hyvä, ettei taimiakin. Pieni sadekuuro puolestaan ei kastele juurikaan kuin kasvien lehdet vaivoin, maahan asti ei ehdi mitään. 

Monelle tulee helteisenä päivänä mieleen itsekin tuskaillessa kuumassa säässä, että annetaan vilvoittavaa ja virkistävää vettä kasvikaverille kanssa. Ajatushan kaunis ja voihan sitä itsellekin siitä viileästä vedestä osua muutama pisara, jolloin helteen hikoiluttava vaikutus hetkeksi talttuu. 

Vaan puutarhuripa loikoo varjossa helteisimpään aikaan. Miten sitten voi loikovan puutarhurin kasvit, jos vain makoillaan? Hyvin, hyvin. Ne kasvit, jotka on istutettu jo aiempina vuosina, eivät saa vettä laisinkaan, eikä nurmikkokaan. Vain kesäkukat ja tänä keväänä istutetut kasvit kastelen. Mutta kun kastelen, kastelen huolella. Eli puut ja pensaat saavat juurilleen sen 10 litran kannullisen vettä. Kastelua varten olen jättänyt istutusvaiheessa kastelusyvennyksen, johon vesi jää hetkeksi seisomaan. Usein kastelun yhteydessä lisään vuohenputkea tai muuta vihreää joutilasta katteeksi, joka ehkäisee haihtumista ja samalla pidentää kasteluvälejä, sopivaa laiskalle tarhurille, eikö? 

Perennat olen yleensä valinnut kasvupaikan mukaan, joten meiltä ei löydy nahistuneita nauhuksia pihan aurinkoisimmasta paikasta. Kultapallo tahtoo olla sellainen, että puolivarjoisessakin paikassa helteisenä päivänä lehdet lerpattavat. Toisinaan kastelen sitä, toisinaan en. Kultapallo korjaa lerpatuksensa hyvin nopeasti, melkein yön aikana on riittävästi kosteutta lerpatuksen vähenemiseen. 

Ainoastaan pitkät helteiset jaksot saavat pihani kasvit koville, samoin kuin missä tahansa muualla. Kun sadevettä on rajoitetusti tarjolla, täytyy priorisoida kastelun tarvitsijat. Hanavesi maksaa ja tuntuu hullulta käyttää juomakelpoista vettä kasteluun. Mutta tänä kesänä ei vielä olla päästy pitkiin kuiviin jaksoihin. Vettä on tullut taivaalta jos ei nyt päivittäin, niin muutaman päivän välein.

Niin, omaa puutarhaani kastelen iltaisin. Tänään kastelin asiakkaan pihan kesäkuussa istutettuja taimia, sää oli aamupäivällä sopivan pilvipoutainen ja iltapäivällä tuli pieni sadekuurokin, voiko enempää toivoa? Perennojen ympärystä kävin läpi haralla, jolloin vedestä tulee paras hyöty. Kastelusta voi tehdä oman taiteenlajinsakin.

Mutta pääsääntö on, että jos joka kesä perennat tai pensaat vaativat kastelua selviytyäkseen kasvupaikassaan, ovat ne väärässä paikassa. Vastaistutetut ovat asia erikseen, mutta niillekin voi tehdä karhunpalveluksen liruttelemalla päivittäin vettä vähän juurelle. Kun kasteluun ryhtyy, on oltava avokätinen ja tosiaan maltettava antaa kasveille kuivahtamisaikansa. Sen aikaa voi sitten itse vaikka loikoilla tai jakaa kastelunsa usealle päivälle, jos erityisesti pitää kastelukannu kädessä kuljeskelusta ympäri pihaa.

Ehkäpä käyn läpi omat keväällä istutetut taimet ja sitten voinkin huokaista ja siirtyä loikoilemaan.