Puutarhurin metsäretket 2

Mustikka ja sen kaveri

Eilen koitti yllättävä vapautuminen vanhemmuuden tehtävistä mummon vietyä lapset uimaan. Lähes heti jätin kaaosmaisen huushollin omiin oloihinsa ja livistin metsään hakemaan terveyttä ja mielen lepoa. Eli lähdin mustikkaan. Mukaani otin meidän koirat, jotka ovat kiitollista seuraa, eivät valita turhista ja ovat ikionnellisia tylsästäkin metsässä haahuilusta.

Ehkä lähiseudun varmin marjapaikka löytyy noin 20 minuutin ajomatkan päästä meiltä. Paikka on kuiva kangasmetsä, jossa on mäntyrunkoa rivissä ja aluskasvillisuutena mustikoita ja puolukoita, sammaleiden ja metsämaitikoiden ohessa. Taitaa olla läheisen kartanon talousmetsää.

Suorarunkoisia mäntyjä

Mäntymetsässä on kuin ikuinen usva, männyn rungon alaosan harmaa osuus saa tällaisen visuaalisen harhan aikaiseksi. Mutta maasto mäntykankailla on helppokulkuista ja tuuli pääsee sen verran leyhyttelemään puiden välistä, että hyttysistä ei ole liikaa riesaa.

Matkalla ohitin sähkölinjaa uusivat työmiehet, jotka selkeästi katselivat minua vähän hämmästyneinä. No ehkäpä he eivät tienneet tekevänsä töitä hyvillä marjamaastoilla. Tai sitten olin vain metsästä pöllähtäneet mennikäisen oloinen reppuineni, lippalakkeineni ja koirineni. Ehkä kaikkein todennäköisin vaihtoehto on se, ettei sillä niinkään ole tekemistä minun ulkonäköni tms kanssa, vaan siellä metsän keskellä työskennellessä tuppaa tylsyys iskemään ja jokainen kulkija on mielenkiintoinen tuulahdus vaihtelua työpäivään.

Levähtävä koira

Löytyihän niitä mustikoita, ensin vedin rohmulla (meidän äidin nimitys poimurille), mutta hyvin pian huomasin, että varvuissa oli paljon myös raakileita. Ja niitähän en mukaan halunnut, saivat luvan jäädä kypsymään ja odottamaan kerääjien seuraavaa aaltoa. Joten siis poimin käsin, ensin omaan suuhun kuten lapsena konsanaan, mutta sainpa kerättyä ne piirakkamarjatkin. Alkuperäinen tarkoitus oli ollut, että keräisin ihan pakastettavaksikin asti, mutta laskin tason sitten piirakkamarjatasolle. Ihan välttääkseni stressiä poimisesta ja saadakseni nauttia metsän rauhasta.

Paarmat pörisivät ja aurinko lämmitti. Mietin siinä poimiessa niitä mustikoiden terveysvaikutuksia. Jostain luin tässä taannoin, että näillä mustikoilla ja marjoilla yleensä on nuorentava vaikutus. Siis niitä verrattiin kauneusleikkauksiin ja noin. Perustui niihin paljon puhuttuihin antioksidantteihin ja muihin ihoonkin vaikuttaviin vitamiineihin. Ja tietenkin siihen, että on parempi syödä marjoja kuin mussuttaa vaikka pullaa. No hyvällä omalla tunnolla söin siellä metsässä sitten kourallisen jos toisenkin terveellistä lähiruokaa. Nääh, ei niitä marjoja syödä tullaksemme kauniimmiksi tai terveemmiksi, niitä syödään siksi, että ovat tuoreita ja hyviä.

Mikä lie ajaa koiran syömään marjoja. Yrittääkö terrierivanhuksemme pysytellä epätoivon vimmalla nuorena kuin filmitähdet konsanaan? Syökö se raakoja mansikoita tehdäkseen jonkin detox-huuhtelun? Tuskin, niin viisaaksi en usko edes kaikkivoipuuteensa uskovaa terrieriä. Ehkäpä terrierimme kuvittelee olevansa karhu, kun sillä on muutenkin vääristynyt käsitys itsestään kuin Napoleonilla konsanaan.

Marjastava koira

Niin tai näin, terrieri söi hyvällä halulla mustikoita suoraan varvuista ja kulki mättäältä toiselle. Parempi, että syö kypsiä mustikoita metsässä kuin vetelee mansikan raakileet kotipihassa.

Toinen koiramme - paimenkoiran ja villakoiran sekoitus - piti silmällä ympäröivää mäntymetsää sillä aikaa, kun minä ja terrieri marjastimme.

Istuin siinä hetken kaatuneella männynrungolla ja kuuntelin ympäröiviä ääniä. Samalla mietin niitä tutkimuksia, joissa on todettu hiljaisten alueiden vähenevät. Ja eipä siellä marjametsässäkään täysin hiljaista ollut, lentokoneet pörisevät jossakin etäällä, autotie kuuluu, vaikka matkaa sinne oli reilusti. Mutta silti siellä metsässä on rauhallisempaa ja hiljaisempaa kuin meillä kotona. Metsässä sielu lepää.

Vahtiva koira

Kerättyäni mielestäni tarpeeksi mustikoita piirakkaan ja istuskeltuani hetken auringossa, päätin lähteä kiertämään vähän pidempää reittiä takaisin autolle. Onneksi niissä metsissä on tullut liikuttua aika paljon ja tietää mihin suuntaan kulkea, jos sattuu ajatuksissaan kuljeskelemaan ja eksymään.
Onpa joskus metsäretkillä joutunut ottamaan suuntiman auringosta tai soittamaan retkeilykeskukseen neuvoja, kun ei sattunut olemaan karttaa mukana ja eksyin merkityltä polulta.

Ja vähän jouduin nytkin auringosta katsomaan polkuja valitessani, että kävelin suunnilleen oikeaan suuntaan. Halusin nimittäin lopulta kuitenkin valita mahdollisimman lyhyen reitin terrierivanhuksemme takia, joka osoitti väsymisen merkkejä. Mutta päätin, että kantamaan en sitä rupea ja tuskinpa se siihen olisi suostunutkaan. Aikamme käveltyämme pääsimme autolle ja kotiin piirakantekoon.