Hetki vielä heinäkuuta

Heinäkuussa karkasimme remontin keskeltä lomalle muutamaksi päiväksi Naantaliin. Tällaiselle sisämaan asukille merimaisema on kihelmöivän kiehtova. Suuria laivoja, kallioita, erilainen kasvillisuus, tuulessa taipuneet männyt ja satamat, sitä tuntee olevansa lasten kanssa samassa uteliaisuuden ja tutkimisen riemukkaassa rintamassa. Naantalin leirintäalue on hämmästyttävä maastonmuodoiltaan, alue ikään kuin kiemurtelee kallion koloissa. Viihdyimme alueella hyvin ja olimme iloisesti yllättyneitä, kuinka lyhyt matka leirintäalueelta oli Naantalin vanhaan kaupunkiin. Vanhat kaupunkien osat ovat aina näkemisen arvoisia, enkä pettynyt nytkään. Tuntuu kuin hyppäisi ajassa taaksepäin suoraan Peppi Pitkätossun tai Eemelin maisemiin.

Moneen kertaan ihmettelin Naantalin vanhan kaupungin katuja kulkiessani ääneen ja itsekseni, miksi nykypäivänä rakentamista säätelevät niin monet säännöt. Mitä menetämmekään, kun pihoille ei istuteta isoja puita, köynnöksiä kiipeilemään ja talot sijoitetaan aivan tontin keskelle. Ikään kuin ennen ihminen olisi myöntänyt oman vajavaisuutensa ja mennyt luonnonehdoilla. Ei ollut varaa räjäytellä kalliota kuutiotolkulla pois talon pohjien tieltä, kun ei ollut katujenkaan. Näin syntyi hyvin polveileva ja kiehtova asuinympäristö. Tänä päivänä ihmiset haluavat asua karsinoissaan (eri tavoin aidatut pihat). Avaan silmieni eteen mielikuvan uudisrakennuksesta ja sen pihasta, näen ison talon seisovan yksin tontilla - rajoille on ne tarkat metrimäärät, jotka kaavamääräyksissä on kerrottu. Piha on aidattu koristearonialla, taloa ympäröi suuri nurmikkoalue, siellä täällä on kituliaisesti nurmikon seasta kasvavia taimia. Etupihaa kattaa suuri betonikivialue ja jos hyvin käy voit joistakin pihoista löytää muutaman ulkovalaisimen.


Minkälainen mielikuva tulee sitten näistä vanhoista kaupunkialueista, jotka joskus ovat olleet kaupungin hermokeskus? Ensimmäisenä kiinnitän huomiota porttiin. Se on ainoa kohta, josta pihalle näkyy. Kadunpuolella on paraatiovi tai kaupan ovi. Portti sulkee taakseen hyvin yksityisesti piha-alueen. Useisiin portteihin oli Naantalissa kasvatettu köynnös ja kuinka viihtyisältä sellainen näyttääkään. Pihaa ympäröi joka puolelta rakennukset, niin omat kuin naapureiden. Pihat ovat usein pieniä, mutta silti niissä kasvaa suuria puita sekä muita istutuksia. Toiset talot ovat enemmän vinksallaan kuin toiset, mutta ilahduttavasti talot ovat hyväkuntoisia.

Mikä sai meidät luopumaan viihtyisästä ympäristöstä? Onko se pelko, joka niin usein vieläkin määrittää meidän tämän päiväistä elämäämme?

Piippuköynnös talonseinässä

Kaikki käytettävissä olevat mediat työntävät vähän väliä jonkin uutisen epäonnistuneesta rakentamisesta. On kosteusvauriota katolla, seinässä, lattiassa, yläpohjassa, välipohjassa, alapohjassa, kellarissa, autotallissa, kylpyhuoneessa, kodinhoitohuoneessa, taloyhtiössä, asunnossa, omakotitalossa.... Ulkomaalaisia rakentajia, vastuuttomia rakennusliikkeitä, huonoja rakennuttajia, radonia, puita, juuria, pankit, kustannukset, rakennusmääräykset, rautakauppojen suositukset... loputon lista asioita, jotka voivat mennä pieleen.
Ja toisesta suunnasta mediat työntävät kuvaa onnellisesta perheestä, joka asuu uudessa itse rakentamassaan kodissa. Sisustus on perheen äidin kätten työtä ja melkein kuin itsestään syntynyt. Perheen isä on iltapuhteiksi rakentanut terassin, jossa kesäiltaisin grillaillaan ahkerasti ystävien kera. Usein myös esitellään niitä hienoja ratkaisuja, joita on tehty lapsiperheen elämää helpottamaan - lasten harrastusvälineet saa kätevästi järjestykseen eteisen kaappiin ja kodinhoitohuoneessa saa kätevästi kuravaatteet ja koiran huuhdottua.


Eli meille luodaan kuvaa uuden talon auvosta ja toisaalta pelottelemalla saadaan tarttumaan uusimpiin keksintöihin ja luopumaan vanhasta ja toimivasta. Toimii talouden kannalta, joku käärii rahat.

Vuohenkelloja kasvaa kiveyksen ja sokkelin välistä, suorastaan ei mistään.

Kaikki rakennusalalla tuntuvat vihaavan kasvillisuutta. Juuret täyttävät salaojat, lehtivihreä ruostuttaa peltikaton, köynnökset pilaavat rakennusten seinät, lehdet täyttävät rännit. Ja lehdet, joka syksyinen ruljanssi niiden poistamiseksi. Siispä toimenpiteenä: ei istuteta mitään. Nurmikko laitetaan - sehän riittää vihreäksi, eikö? Mitä siitä, vaikka se täytyykin leikata monta kertaa kesässä.

Yllällä olevassa kuvassa vuohenkellot kasvat mitättömissä olosuhteissa, ei varmaankaan paljonkaan hyvälaatuista, ravinteikasta multatilaa ja vedensaannin kanssakin voi olla niin ja näin. Silti ne kukkivat upeammin kuin monessa perennapenkissä. Ihmettelin, ettei kukaan ole repinyt niitä pois rikkakasveina tai talon tuhoajina. Minkälaista väkeä täällä Naantalissa oikein asuu?

Mahtavan näköinen köynnöshortensia

Viereisessä kuvassa puolestaan kiipeää kiipimäjuurillaan köynnöshortensia. Talon seinä näyttää kuin vasta maalatulta, mutta eihän se voi olla, koska köynnöshortensialta menee vuosia kasvaa tuohon kokoon.

Vaaditaanko näihin vanhoin köynnöksillä verhoiltuihin taloihin asumaan hulttioasukkaita, sellaisia joille kaikki ei ole niin nuukaa? Ovatko ne uudet asuinalueet tarkoitettu jämpteille ihmisille, jotka eivät siedä roskan roskaa ja suorastaan rakastavat puhtaita rikkoontumattomia talonseiniään. Tuskin se on ihan näinkään, koska kuvankin talossa on parhaillaan meneillään kattoremontti.

Ihmiset eivät ehkä ole suorastaan onnellisempia kauniissa viherympäristössä, mutta ainakin he kokevat vähemmän stressiä, heillä on matalampi verenpaine ja he ovat tyytyväisempiä elämäänsä. Eikä kannata unohtaa vehreän kasvillisuuden kiinteistön arvoa nostavaa vaikutusta.