Lapset - elinympäristönsä tutkimusmatkailijat

Kuvasarja Baby Bluesin Pieni yösyöttö sarjakuvakirjasta

Lueskelen ammattikirjallisuuden ja -julkaisujen ohessa paljon muuta. Tässä ote Baby Blues sarjakuvasta, joka  on mainiota vertaistukea vanhemmuuteen. Baby Blues sarjakuvissa arjen pienet (ärsyttävät) asiat saadaan näyttämään humoristiset puolensa. Tähän otin kuvasarjan, joka kuvaa nykypäivän vanhemmuutta oivasti. Samalla siinä myöskin kiteytyy leikkipaikkojen turvallisuus, lasten liikkuminen ja leikkiminen tänä päivänä. Ja nyt puhutaan ihan tosiasiasta eikä vain siitä kultaisesta vanhasta ajasta, jota todellisuudessa ei ollutkaan.
Toisinaan mietin, että leikkivälineiden säännösten laatijoilla ja leikkipuistojen suunnittelijoilla on ollut omassa lapsuudessaan kireä pipo ja masentuneet vanhemmat.

Nykyvanhemmat haluavat tarjota lapsilleen turvallisen kasvuympäristön, joten siitä karsitaan kaikki mahdollisia vahinkoja tuottavat kohteet ja välineet. Ja täytyyhän sitä hommata kaikki turvallisuustuotteetkin - mielestäni konttauskypärä on yksi turhake parhaasta päästä.

Tai harrastukset, on tanssituntia, balettituntia, judoa, jääkiekkoa, sählyä, musiikkileikkikoulua, taidekoulua, uintia, jumppaa... valinnan mahdollisuus on valtava. Päivät räätälöidään täyteen ohjelmaa, kentän reunalla sitten kiillotetaan kilpeä, kun meidän Millamaaria ei ehtinyt kuin nopeasti leivän huitaista, kun tultiin suoraan viulutunnilta jalkapalloharjoituksiin ja vähänhän se Millamaaria venkoili vastaan, mutta mentävä mikä mentävä. Juupa juu, itse vastaavan keskustelun sivusta kuulijana mietin, miten järjestetään se päivän yhteinen ateria ja päivän kuulumisten vaihtaminen ja vapaa leikkiaika, joka kuitenkin on lasten kehityksen kannalta se kaikkein tärkein.

Vanhemmille on myyty loistavasti viimeisen päälle suunnitellut leikkipuistot, kehittävät harrastukset ja kaiken mahdollisen kontrollointi. Villi luonto, vapaa leikki, kaverit ovat jääneet unholaan. Onneksi osa lapsista vielä on vielä jääräpäisiä, että tutkimusretkeilevät yhdessä toisten lasten kanssa koulumatkoilla sun muina mahdollisina aikoina, jolloin vanhemmat eivät voi kontrolloida kulkemista. Ikävä kyllä osa vanhemmista on ottanut tavakseen kuskata lapsensa lyhyetkin matkat kouluun ja päiväkotiin. Niin poistetaan mahdollisuudet kokea ja oppia, elämä on ikkunan takana kuten Leevi and the Leavingsin laulussa.

Ihailtavaa lapsissa on jatkuva tutkimuksen tekeminen ja toisto - lätäkön jään rikkominen on aina yhtä hauskaa, lumi narisee jalan alla, lumipallo sulaa ojassa ja lumihiutaleita voi ottaa kiinni kielellä (sitähän ei lasketa lumensyömiseksi, eihän). Ympäristömme tarjoaa lapselle loputtoman tutkimusmateriaalivaraston, kun vanhemmat ja muut kasvattajat vielä näkisivät sen myös. Vai onko vanhempien omasta lapsuudesta niin kauan, että kaikki hauska on päässyt unohtumaan? Kun se ensisynnyttäjien keski-ikäkin nousee vaan.

Miten tämä kaikki sitten liittyy tähän puutarhurin elämään? Työssäni törmään toisinaan vanhempiin, joiden lapset ovat heidän mielestään ohittaneet hiekkalaatikko- tai keinuiän. Ja näissä tapauksissa kyse on alle kouluikäisistä. Tulisi muistaa, että murrosikäinenkin käyttää vielä keinua elämäntuskansa pohtimiseen ja keinun säilyttäminen pihalla ohi virallisen keinuiän voikin olla matka takaisin huolettomaan lapsuuteen. Toinen asia, mikä kannattaa pitää mielessä on äitien olevan tärkeässä roolissa siinä, mitä ja millä lapset leikkivät. Oma bakteeri- ja likakammonsa sekä vahinkojen jatkuva pelkääminen tulisi unohtaa ja antaa lasten leikkiä mudalla, hiekalla, laskea mäkeä varoittelematta jatkuvasti mitä kaikkea voi sattua, rohkaista kokeilemaan omia kykyjä, antaa kaivaa matoja, maistella kiviä, kerätä keppejä majaksi ja niin edelleen. Pihalla voi olla kaunis leikkimökki, joka on käyttämättä ja lapset rakentava majaa jossakin lähimaastossa kaikesta löytyvästä irtaimesta.
Valmiiksi mietityt ja leikityt puistot eivät ruoki lasten mielikuvitusta eivätkä innosta kokeiluihin. Niin tai suunnittelija on miettinyt, että näin tässä leikitään ja turvallisesti kiivetään, mutta lapset yllättäen eivät ajattelekaan ja tee kuten suunnittelija heidän oletti ajattelevan ja tekevän. Tässä taannoin katselin kävelylenkilläni, kun alakouluikäiset pojat kiipeilivät keinutelineen yläorrelle ja sitä tuskin suunnittelija ajatteli keinussa tehtävän.

Joululahjaidea?

Taataksemme lapsillemme hyvät lähtökohdat elämään emme tarvitse paksua lompakkoa tai viimeistä piirtoa myöten mietittyjä leikkipuistoja. Lapset tarvitsevat aikaa, toistensa seuraa ja materiaalia tuodakseen itsessään esiin piilevän luovuuden ja mielikuvituksen. Näin takaamme myös tulevaisuuden keksinnöt ja rauhaneuvottelut.

Kaikille joululahjojen kanssa pähkäileville suosittelen Mauri Kunnaksen kirjaa Onnin paras joululahja.