Mitä ihmettä...

Kaikkien kasvien kukinnat vilistävät ohi hurjaa vauhtia ja olen napsinut kuvia oikein kiitettävästi - kamera, kun oleskelee hyvin saatavilla eteisen lipastolla. Otan kuvia, kiireisenäkin, mutta en ehdi niitä laittamaan koneelle eli kuvat unohtuu kameraan joksikin aikaa.

Tänään sitten rupesin selailemaan kuvia ja ensimmäinen ajatus oli, että mitä ihmettä. Eräänkin kuvan saattoi hyvällä arvauksella tunnistaa arovuokoksi, mutta miksi ihmeessä siitä oli kuvan napannut. No, elämäni on ehkä jännempää tällä päällä, joka on annettu.

Mutta myös pihalla tapahtuu asioita, joista voi kysyä mitä ihmettä. Viime vuotisessa tomaattipenkissä nakottaa kookas kirsikan taimi. Ei se ollut siinä vielä huhtikuussa, kun penkkiä kaivelin. Olisiko itänyt siemenestä vai vaeltanut maan alla naapurin kirsikoista? No joka tapauksessa, voin tehdä yhden vanhemman tyttären kavereista onnelliseksi antamalla tämän kirsikan ruukussa hänelle. Tyttäreni kaveri nimittäin todellakin tykkää kirsikoista, vadelmista ja mansikoista. Meidän pihalla on vähän räkättirastaita, mutta pieniä äänekkäitä perhosmekkoja sitäkin enemmän.


Ja seuraava on kuva-arvoitus. Miksi puutarhuri levittää kevytpeitteen pihlaja-angervon päälle? Ehkä torjuakseen rikkakasveja? Vai torjuakseen itse pihlaja-angervoa? Kerätäkseen ohikukijoiden huomion? Tai kotiloita? Ollakseen erikoinen? Tai jos vaikka puutarhuri on kajahtanut? Ei, ei mikään näistä. Se on maja. Yksinkertainen, helposti toteuttava maja, joka ei ole millään tavalla omaa käsialaani, vaan lasten oma kyhäämä extranopea maja, kokoa ja nauti.

Kirsikankukassakin on maja. Terälehdet on taivutettu suojaksi, sisällä näkyy pieni musta piste. Sen kummemmin en ryhtynyt tutkimaan asukin olemusta tai pohtimaan sen lajia. Olkoon siellä, ehkä yksi kirsikka joutaa ötökälle.

Ja seuraava kuva. Hyvällä tahdolla siitä voi erottaa kultasateen.

Juu kyllä se siinä on, hoikka varsi ja lehdet vasta puhkeamassa. Tämä on yksi niistä puskista, jotka siirtyivät helatorstain aikana paikasta toiseen. Kultasade siirtyi, koska aikaa myöten olisi kasvanut peittämään terassille paistavan ilta-auringon. Sen tilalle tuli mustilanhortensia. Molemmista taimista voi todeta, että hyvin voivat. Kuvassa näkyy kultasateen juurella viherkate eli tämän puutarhurin tapauksessa vuohenputket. Peitän aina puiden ja pensaiden kasvualustat jollakin, niin vältyn liialta kastelulta ja kasvi saa paremman lähdön juurtumiselleen. Kaikki voittavat.

Miksi nokkonen on kuvissa? Ikävä riesa, jota kaikki välttää kirvelyn pelossa. No, enpä olisi tästä kuvaa varmaan muuten tullut ottaneeksikaan, jollen olisi siihen paljaalla jalalla astunut muuta kuvatessani. Ja otin sen tähän, koska olen iloinen sen saapumisesta meidän pihalle. Hullu - voisi joku todeta, mutta voin selittää ilonaiheeni. Kyseisessä kohdassa on ollut ennen pihatie ja siihen päälle olen muuttaessamme läjännyt salaojien kaivuusta ylijäänyttä maata. Joka siis oli pääsääntöisesti hiekkaa, jossa ei oikein mikään kasvanut. No tarkoitus ei ollut, että siinä kasvaisi nokkosta. Tähän on kasattu lehtiä talveksi, istutettu maahumalaa, kylvetty apilaa, ja lopulta olen vain antanut sen olla. Ja tänä keväänä siinä kasvaa nokkosta, merkki ravinteista. Hiljalleen maahumalakin peittää tätä paljasta hiekkalaikkua alleen. Hiekkalaikku pysyy paljaana myös siksi, että siinä on kesäisin trampoliini tai uima-allas, viime kesänä asuntovaunu monen viikon ajan. Mutta nokkonen on merkki ravinteikkaasta maasta ja siksi olen iloinen sen ilmestymisestä. Työni palkitaan.

Voikukka. Toiset kehittää vihasuhteen voikukkaa kohtaan, itse en oikein jaksa välittää. Aikansa kukkii ja lopun kesää pysyy vihreänä, ei syö marjoja tai tee tuhoja ja voidaan poistaa paikoista jonne sitä ei haluta, kuten kasvimaalta. Ei mielestäni hikeentymisen arvoinen.
Tänä keväänä voikukkia on tuntunut olevan erityisen paljon, paikat ovat keltaisenaan voikukkia. Siinäpä on voikukkarauta kovilla, kuten voikukan vihaajatkin.

Huomasin mielenkiintoisen ilmiön voikukasta, se kukkii ainoastaan auringon paisteessa, varjossa kukka menee umpeen. Tämän tajusin lähtiessäni lenkille koiran kanssa ja katsellessani naapurin voikukkia, joista osan peitti vaahteran varjo ja osa oli vielä kiinni ja raja auringon ja varjon välillä oli todella selvä. Ja itse asiassa saman huomasin näistä oman pihanikin voikukista. Aamupäivän aurinko paistaa kuvassa näkyvään kohtaan, voikukat olivat avoinna, illalla mennessäni keräämään pyykkejä - voikukat olivat kiinni. Todella tieteellistä tutkimusta, no en sitä suorita, ihmettelen vain.


Lopuksi kauniin värinen tulppaani, joka on vähän vinksin vonksin, todennäköisesti siksi, että on lakastumassa.
Mutta kuva on tässä, koska koen olevani vähän kuin tuo tulppaani, vinksin vonksin, mutten kylläkään lakastumassa.