Vanhan talon piha

Olen tässä pohdiskellut, että vanhan pihan vehreyttäminen ja hoito on jokseenkin erilaista kuin täysin puhtaalta pöydältä lähtevän uuden pihan. 

Vanhassa pihassa täytyy ottaa huomioon edellisten sukupolvien tekemät pohjatyöt ja istutukset.

Vuosien ja vuosikymmenten puutarhanhoito on saattanut myös köyhdyttää kasvualustaa niin, että nurmikosta on jäljellä sammal ja pari töyhtöä ja kasvillisuudesta ne sitkeimmät.

Ja mikäs siinä, sehän on helppohoitoinen puutarha ja sisältää historian henkäyksen.

Puutarhaa on ennen pitkälti katseltu hyötynäkökulmasta, paljon omenapuita, marjapensaita ja kasvimaa, tärkeä lisä ravintoon niukkoina aikoina. Mutta ei puutarha pelkästään hyötyä ole ollut, kukkia on istutettu ja kehoitettu istuttamaan silmän iloksi ja mieltä keventämään, kehäkukkia, kellokukkia, päivänkakkaroita, joita voi napata lasiin kammarin pöydälle.

Meillä on vielä jäljellä vanhat talot ja niiden puutarhat, hyötykasvillisuusosuus kapenee ja tilaa jää muullekin.

Uudessa pihassa tilataan kuorma tai pari multaa, vanhassa pihassa mennään enimmäkseen sillä mitä on. Toki voi tilata multaa, mutta se ei ole välttämätöntä. Tärkeämpää on pihan kasvuolosuhteiden tunteminen, esimerkiksi kuvassa oleva ketoneilikka kasvaa kuivilla ja aurinkoisilla paikoilla. Ja eduksi on jos tuntee muutamia vanhoja perennalajeja, joita siirtyy yhä edelleen sukupolvelta toiselle pistokkaina, juuripaakkuina ja muina siirräisinä - ruusuja, pioneja, ukonkelloja, kurjenpolvia, päiväkakkaroita, syreenejä, jasmikkeita, pihlajia, liljoja, vuorenkilpiä, kotkansiipiä, vuohenkelloja, lemmikkejä, ukonhattuja.

Esimerkiksi kultapallo on rehevä ja kaunis perenna, joka kukkii sitkeästi vaikka sen unohtaisi pihan perälle. (Kokemusta on). Ja leviääkin, joten siksi siitä riittää naapurillekin.

Juhannusruusu on kukkinut jo vuosien ajan monen mökin kupeessa, kuten oman mummoni Pohjois-Savossa. Tiedä mistä oli siihen tullut, mutta mummo hoiti ruusua kahvinporoilla ja ruusu kukoisti vuodesta toiseen. Äitini siirsi lapsuudessani ruusua juurivesasta kotitalomme pihalle ja siellä ruusu jatkaa yhä rehevää kasvuaan.

 

Vanhan pihan etuja on, että se on jo viihtyisä, kasvit ovat jo täyskasvuisia ja pihassa on mukava oleskella. Uudella pihalla pitää odottaa 10 vuotta ennen kuin puutarha alkaa näyttämään joltakin (tarkoitus ei ole masentaa uuden talon rakentajia.) 

Mutta vanha piha asettaa tietyt rajoitteet, kuten moderni ja minimalistinen piha ei oikein sovi tyyliin. Ja jos ei pidä vanhoista perinteisistä kasveista, voi olla parempi valita uusi talo ja piha. 

Miten sitten vanhasta pihasta saadaan kukoistava ja rehevä?

Itse olen kääntänyt ja kitkenyt, lannoittanut ja kalkinnut, istuttanut ja siirtänyt, muokannut ja säilyttänyt, lisännyt ja poistanut. Rehevyyden aikaansaamisen edellytys on lannoitus, kevätlannoitus ja syyslannoitus. Istutuksen  yhteydessä olen lisännyt olemassa olevan kasvualustan joukkoon uutta multaa ja lannoitteita. Kalkkia levitin nurmikolle jo vuosia sitten ja jatkoin kalkitsemalla muutaman vuoden välein, sammal pysyy aisoissa (ellei sitten ole tavoite saada sammalta menestymään.)

Hiljalleen työstäen vanhasta tontista voi tulla rehevä ja kaunis puutarha, jossa voi nauttia kupin kahvia omenapuun varjossa.