Viherympäristö-lehti

Tilasinpa sitten syksyllä Viherympäristö- ja Puutarhaliiton yhteisjulkaisun Viherympäristö-lehden. Ajattelin, että olenpa sitten ajan hermolla ja saan tietoa alalla tapahtuvista asioista, messuista yms tapahtumista.
Ajattelin, että kyllä lehden on täytynyt muuttua 15 vuodessa. Niin, olin tilaaja silloin vuosia sitten, heti valmistuttuani. Mutta lopetin tilaamisen lyhyeen, koska lehti oli harrastelijamainen, ulkoasultaan ikävä ja eikä vähääkään houkutteleva ja tekstit masentavia.

Lehti täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Luulisi, että siinä ajassa olisi kolahtanut enemmän tai vähemmän asiakaspalautetta laatikkoon ja lehti olisi kehittynyt.
Vaan mitä vielä, aivan kuin olisin palannut takaisin 15 vuotta, niin samanlainen lehti oli. Olen silmäillyt näitä syksyisiä numeroita nopeasti läpi perehtymättä erityisesti sisältöön. Mutta viimeisimpään lehteen ajattelin perehtyä ihan ajan kanssa lukea artikkeleita, ehkä oppiakin jotain. Oppiminen taisi jäädä hyvin vähäiseksi, kun heti ensimmäiset jutut olivat niin ärsyttäviä, masentavia ja sisällöltään niin mitäänsanomattomia, että lähes heitin lehden menemään.

On juttu yrittäjistä ja ohjeita yrittäjille. Ensimmäinen, mikä mieleeni tuli, että ovatkohan kirjoittajat ikinä itse toimineet yrittäjinä. Yrittäminen, kun vaatii uskallusta, kekseliäisyyttä, uskoa omiin kykyihin ja mielipiteisiin. Kirjoittaja tuntui piileskelevän puskissa, kiertelevän asiaa, pyrkimyksenä pysytellä puolueettomana neuvonantajana. Lopulta mikä oli sanoma? Sekö, että jonkun pitäisi tehdä jotain. Niin kenen? Yrittäjien, aloittavien yrittäjien, valtiovallan vai kenen?

Entäs sitten kirjoitus liiketoimintasuunnitelmasta eli lyhyesti lts:sta? Konsultti kertoo, että jokaisen yrittäjän pitää tehdä sellainen ja paljon on yrityksiä, joilla ei ole sellaista. Starttirahan hakijoiden on pakko tehdä liiketoimintasuunnitelma, niin ja tein itsekin. Pohdin silloin, että itse yrittäminen ja halu siihen tahtoi jäädä sen paperin pyörityksen jalkoihin. Hyvä ehkäisykeino, jos ei haluta yrittäjiä. Ei siis pelkästään lts, vaan nämä yritysneuvontakeskukset, jotka ainakin täällä meidän kaupungissa omaavat miehiä, jotka ovat katkeria elämälle. On epäreilua yrittäjää kohtaan, että sinun täytyy todistella jokaiselle kohtaamallesi henkilölle, että kyllä olen tosissani, kyllä uskon tähän, kyllä uskon, että voin elää tällä. Harva tsemppaa positiiviseen henkeen ja antaa positiivisia neuvoja. Mutta kyllä sitten ollaan ilkkumassa, jos hommat meneekin myttyrään.

Ainoa artikkeli koko lehdessä, josta pidin, oli kirjoitus Juankoskella talkoo töin tehdystä puistosta. Nostin hengessäni hattua projektin vetäjille, Juankosken kunnalle ja yhteisöllisyydelle siellä. Sen kaltaisen toiminnan soisi leviävän laajemmaltikin.

Jatkanko tilaamista pelkästään ilmoitusten takia?
Toivoisin, että lehti olisi sellainen, joka saisi iloiseksi postilaatikon avatessa, että "Jes, saan lukea itselleni tärkeitä asioita". Ja tähän lopuksi lisättäköön, että en ole sellainen, että kaiken tekstin tulisi olla viihdyttävää ja itseäni miellyttävää. Luen perjantaisin mielelläni Talouselämä-lehteä ja sen jos minkä voisi kuvitella olevan puisevaa luettavaa, varsinkin luovalle ihmiselle.
Mutta ikävä kyllä talousalalla pyörivät parhaat markkinoijat ja brändääjät eikä niitä riitä joka paikkaan, varsinkin alalle, jossa suuret rahat eivät pyöri. Me vihertyöläiset itse emme taas osaa myydä osaamistamme tai tietoamme vetävästi, mielenkiintoa herättävästi ja puoleensa vetävästi.

Kuvaako ammattilehtemme meitä viheralan ihmisiä? Puskista huutelevia, kasvien kanssa nyhrääjiä, jotka tyytyvät valittamaan, mutta eivät itse aktiivisesti etsi ratkaisua valituksen aiheisiin. Toivon todella, ettei näin ole.

Vihreitä kirjoja

Ulkona paukkuu napakka pakkanen. Puutarha nukkuu talviunta ja seuraavan kesän vehreys on vasta mielikuvissa. Nyt on hyvä aika istua mukavaan tuoliin, kääriytyä vilttiin ja lukea kirjaa. Kirjastot tarjoavat reilun valikoiman erilaisia puutarha-alan kirjoja, ainakin meidän pääkirjaston valikoima saa minut vaeltamaan aina uudestaan siihen hyllyväliin.

Pentti Alangon - Pieni vihreä kirjani.

Kehtaako edes tunnustaa, että loikoilin yhtenä pakkaspäivänä työhuoneessa lukien Pentti Alangon kirjaa Pieni vihreä kirjani sen sijaan, että olisin tehnyt töitä? No joka tapauksessa niin se oli. Kirja oli inspiroiva ja ajatuksia herättävä. 
Kirjassaan Alanko kertoo vaiheistaan viheralalla ja ajatuksiaan puutarhasta. Voin sieluni silmin kuvitella metsään nuoren pojanklopin tutkiskelemaan kasveja tuntikaupalla, pohjatonta uteliaisuutta tuntien, ihaillen luonnon monimuotoisuutta ja etsimään löytämilleen kasveille nimiä. Uteliasuus, josta kehkeytyi sille pojalle elämäntyö. Alangon työhistoria on hengästyttävä ja saa kunnioittamaan hänen tietotaitoaan entisestään. Kirja on pieni ja lyhyen oloinen, ehkä tietyllä tavalla kirjoittajansa oloinen, mutta sisällöltään suuri ja mielenkiintoinen.
Loikoiluni työhuoneessa oli hyödyllinen ja ammensin tästä kirjasta paljon ideoita ja vahvistusta omille mietteilleni.
 

Tiina Koskimiehen - Patruunan puutarha ja työmiehen kessupenkki

Tiina Koskimiehen kirjaa Patruunan puutarha ja työmiehen kessupenkki luin ajallisesti pisimpään. Mutta toisaalta kirja on myöskin pisin ja hyvin tietopainotteinen. Istuin lukemassa kirjaa yhden jos toisenkin kerran kahvikupin ääressä. Koskimiehen kirja oli mielenkiintoinen katsaus teollistumisen ajan puutarhoihin. Kirjaan oli helppo uppoutua, kun olen vieraillut useammassakin ruukinkylässä. Ruukinkylä herää henkiin ja näet patruunan perheineen liikuskelemassa kartanonsa puutarhassa silmäillen samalla ruukissa hyörivää työväkeä. Kirja valottaa hyvin niin kartanopuutarhoja, tehdasmiljöötä kuin työväen elinympäristöä. Suomalaisellakin puutarhalla on historiansa, vaikka se ei ole ehkä yhtä loistelias kuin Euroopassa, mutta suomalaista sitkeyttä perustaa puutarha tänne kylmään pohjolaan täytyy arvostaa. Puutarhan perustamisen takia nähtiin valtavasti vaivaa ja toisaalta tehdasmiljöön tärkeys työtä tukevana ja työntekijää ilahduttavana ympäristönä tajuttiin ehkä jopa paremmin kuin tänä päivänä.
 

Lotte Möllerin - Ajatuksia puutarhasta

Lotte Möllerin kirjan Ajatuksia puutarhasta takakannessa lukee, että hänen kirjansa avaa uuden puutarhakirjallisuuden lajin. Myönnettäköön olin skeptinen, onhan noita myyntipuheita tullut luettua. Asenteeni myös vaikutti ehkä ensimmäisen sivun lukemisen ajan, että "kyllä tämä nyt on tyhmää" ja "mitä tässä nyt muka on erilaista".
Vaan olihan siinä. Kirja koostuu nimenomaan ajatuksista - lyhyistä muutaman sivun mittaisista pakinoista. Möller vangitsi huomioni, otti minut mukaansa matkalle omiin puutarhaa koskeviin ajatuksiinsa. Hänen kirjoituksensa saivat minut nyökyttelemään, että juuri noin minäkin ajattelen ja puistelemaan, että miten voikin olla noin hurahtanut kukkasipuleihin. Toisaalta yllätyin puutarhatonttujen historista ja nauroin piarismille. Missään vaiheessa kirja ei toistanut itseään tai olisi tuntunut tylsältä. Möllerin ajatuksissa saattoi nähdä taustalla olevan tiedon, mutta hän on miettinyt asioita ja uskalsi kertoa niistä oman mielipiteensä.
Ehkäpä tässä on uusi puutarhakirjallisuuden muoto.

Yhä paukkuu pakkanen nurkissa ja viileys hiipii sisätiloihin. Ehkä sytytän tulet uuniin, kääriydyn toiseen vilttiin ja kirmaan ajatusten siivin kesäisille kukkakedoille.

Lunta oksilla

Ensin sitä lunta ei tule sitten millään ja sitten sitä tuleekin niin, että toivoisi lumisateen jossain vaiheessa lakkaavan. Tänään katselin puiden ja pensaiden taipumista lumenpainon alla.

Terijoensalava, lumesta taipuneena

Näin lumiseen aikaan on helppoa tutkia eri puiden talvista habitusta. Puiden oksat erottuvat selkeästi valkoista taustaa vasten. Viereisessä kuvassa lehtikuusi ja pihta. Harvemmin tulee käytettyä suunnitelmissa lehtikuusta, mutta nyt olen pohdiskellut sen koristeellisuutta ja siroutta, joka on talvella helposti nähtävissä. Keväisin lehtikuusi saa raikkaan vihreän värin ja syysvärikin on virkistävän keltainen. Lehtikuusi tekee käpyjä, jotka ovat hauskan näköisiä maljakoissa tai kransseissa.

Seuraavassa kuvassa oleva risupehko on terijoensalava, joka kesäisin on kauniin pallomaisen muotoinen. Nyt näyttää lähinnä lumen valtaamalta risukasalta. No toisaalta  terijoensalava on pikkuisen sellainen risukasa muutenkin lehdettömänä. Mutta kesällä voi käydä toteamassa, kuinka terijoensalava on korjannut muotonsa. Tätä terijoensalavaa ei ole pilattu tapittamalla. Sen runko on matala ja latvus on halkaisijaltaan reilun kokoinen. Todella hyvä puu näkösuojaksi paikoilla, jossa sillä on tilaa kasvaa.

Kuusi puolestaan näyttää muotonsa puolesta jo ammoin sopeutuneen lumenpainoon. Oksat ovat alaviistot, joskaan eivät välttämättä mitkään erityisen kestävät. Kuuset erottuvat nyt maisemasta komeina pyramideina.
Kuusi on mahtava jo yksittäispuunakin, saati sitten alla näkyvä täysmittaisena aidanteena. Usein tämän kuusiaidan ohi kulkiessani pohdin mitä mieltä naapuri on tästä varjostavasta kuusiaidasta.

Täysikorkuinen kuusiaita

Toivoisin, että ihmiset uskaltaisivat istuttaa pihalleen edes yhden kuusen, senhän ei tarvitsisi olla juuri metsäkuusi. Vaihtoehtona voisi olla vaikka mustakuusi, joka on kestävä ja jää pienemmäksi kuin metsäkuusi. Hopeakuusikin on hauska yksityiskohta pihalla. Toki pihan koko täytyy ottaa huomioon, tyrkkää tuollainen metsäkuusi rivitalopihalle, niin muut istutushuolesi on ohi. Pikkuisen voi olla tunnelma kuin kuusikossa, viileä ja varjoisa, mutta ainakin piha olisi helppohoitoinen.

Lumisia mäntyjä

Viereisessä kuvassa on männikkö, jonka eron kuusikkoon erottaa helposti. Männyt ovat lumisina kauniin pyöreän ja pehmeän näköisiä, kun taas kuuset ovat kartionmallisia ja teräviä.


Mänty on yksi suosikeistani isoissa havupuissa.  Pihalle saa ilmettä ja suojaisaa vaikutelmaa suuresta männystä, mutta sen varjostava vaikutus on huomattavasti pienempi kuin kuusen. Mänty tuo varjoa aurinkoiseen pihaan, mutta toisaalta valo siilautuu kauniisti oksiston läpi. Mänty on komean näköinen yksittäispuunakin saadessaan kasvaa vaikka valoisalla pellolla.
Usein mäntyjä miettiessäni palaan männikköisen järven rantaan - ilma on helteinen ja tuoksu kuivien neulasten sävyttämää. Se tuoksu tulee vastaan monesti kesäisessä männikössä, missä sitten onkaan, mutta aina tuoksu rentouttaa ja saa hymyn huulille juuri lapsuuteen liittyvien uimareissujen takia.

Leikattu kuusiaita

Viereissä kuvassa on leikattu kuusiaita, jolla on korkeutta kolmisen metriä. Aita on todella tiheä ja pihalla saa kyllä vaikka nakuilla aivan rauhassa, koska aidasta ei näy läpi ollenkaan. Tämä aita on leikattu juuri oikeaan muotoon, että se kestää lumen painon.

Puut ja pensaat ovat kovilla lumikuorman alla. Nuoret koivut taipuvat holvikaariksi ja suojasään osuessa kohdalle mäntyjen oksat rupeavat katkeilemaan lumen painon voimasta. Orapihlaja-aita niiaa naapurin puolelle, mutta yllättävästi korjaa muotonsa kesän tullen. Ei voi muuta kuin kunnioittaa luonnon mukautumiskykyä.

Pihojen avustajat

Lintulaudan takaa kurkistaa punatulkku, löydätkö?

Syksyllä puhuin matojen puolesta ja nyt puhun pikkulintujen puolesta.
Oletko tullut ajatelleeksi mikä on pikkulintujen virka?

Enpä itse ole sitä turhan päiten mietiskellyt. Miltei itsekkäistä syitä olen ruokkinut lintuja talvet, olen halunnut liikettä pihapiiriin. On miellyttävä näky, kun pienet värikkäät linnut pyrähtelevät pihan puissa ja pensaissa, usein samaan aikaan, kun itse syön tai laitan ruokaa.

Muutama kesä sitten rupesin pohtimaan lintujen määrää tässä pihapiirissä. Kuinkahan paljon niiden määrään on vaikutusta sillä, että ruokin lintuja talvella? Kesäisin pörrää talitiaisia omenapuussa ja marjapensaissa. Näen niiden tökkivän oksahankoja ja kallistelevan päätä ruoanhakumatkoillaan. Piileskelevien hyönteisten ja toukkien jahtaamista pikkulinnut jatkavat niin kauan, että tulee lumi. Tosin linnut jostain syystä ryhtyvät naputtelemaan ikkunanpieliä syys-lokakuussa, ikään kuin muistutuksena: "Ethän sitten unohda meitä, talvi lähestyy".
Meillä on sanaton sopimus, minä huolehdin ruoasta talvisin ja linnut huolehtivat, että pihani kasveja eivät vaivaa toukat ja muut. Minusta sopimus on toiminut hyvin.

Punatulkku ja talitiaisia

Tehdessäni yhtä asiakaskäyntiä syksyllä tulin ajatelleeksi enemmänkin tätä lintujen hyödyllisyyttä. Asiakkaalla oli pihallaan pieni riutunut ruusupensas, jota vaivasivat jotkin toukat. Ruusun kasvupaikassa piti olla kaiken kohdillaan, mutta siitä huolimatta se ei ollut kasvanut juuri nimeksikään. Tietenkään emme näe maan laatua tai muuta maan alla tapahtuvaa toimintaa. Epäilen, että ruusu kärsi ravinteiden puutteesta ja toukat olivat ottaneet ylivallan, kuten usein tapahtuu riutuneissa kasveissa. Tulin kysyneeksi pikkulintutilannetta asiakkaalta ja hän myönsi, ettei heidän pihapiirissään paljon pikkulintuja näe. Kyseinen piha sijaitsee vanhalla pellolla (kuten niin usein uudet omakotitalot nykyisin) ja kasvillisuus ei vielä kymmenen vuoden jälkeenkään ollut päässyt kunnolla kasvamaan. Ja tähän kasvuunhan vaikuttavat suurimmin alueella asuvat ihmiset ja kaupungin vihersuunnitteluosasto. Pöheiköt ja puut ovat tärkeitä pikkulinnuille, ne antavat suojaa saalistajia vastaan ja mahdollistavat pesien rakentamisen parhaille ateriapaikoille. Jostain syystä ihmisiä vaivaa tarve avaruuteen ja kliinisyyteen. Pihat putsataan viimeistä lehteä myöten, nurkista poistetaan kaikki mahdolliset risukasat ja vältetään istuttamasta isoja puita. Isot puut varjostavat liikaa ja risukasat voivat houkutella haittaeläimiä - huuu- suorastaan pelottavaa.

Miten kaupunki ja vihersuunnittelijat vaikuttavat tähän? He päättävät säilytettävistä pusikoista, suunnittelevat viheralueet ja tekevät hoitosuunnitelmat. Ikävä kyllä kaupungin viherväki joutuu puristuksiin, kun kaupunkilaiset soittelevat ja valittavat pusikoista ja vaativat toimenpiteitä alueiden siistimiseksi. Tiettyyn pisteeseen asti siistiminen on ihan ok, mutta pusikoiden poistaminen ja kaikkien varjostavien puiden kaataminen on aivan turhaa, jopa järjenvastaista. Mutta sitä on varmaankin turha selittää ihmiselle, joka ei halua ymmärtää luonnon kiertokulkua ja vielä oman tonttinsa kupeessa.

Toisaalta sitten taas samainen purnaaja rynnistää pää kolmantena jalkana keväällä kauppaan ostamaan torjunta-ainetta erilaisille pienille ötököille, jotka vioittavat kukkien lehtiä tai imevät kaikki kasvinesteet puutarhan kauneimmasta kukasta.

Käpytikka

Omalla laudallani vierailee mitä erilaisimpia lintuja. Joskus on käynyt närhi koreassa puvussaan, tikka kävi taannoin hakemassa täydennystä ruokavalioonsa, vakivieraisiin kuuluvat punatulkut, tali- ja sinitiaiset, orava. Ikävä puoli on, että auringonkukat putoilevat laudalta ja houkuttelevat hiiriä paikalle. Mutta hiiriä pitää yllä myös naapurin kirsikat, tänä syksynä löytyi useita kirsikansiemenkasoja eri puolilta tonttia kaikista suojaisista kohdista. Ja jos ajattelet, ettei sinulla ainakaan ole pihallasi hiiriä, niin ajattelepa uudestaan. Vaikka olisit siivonnut pihasi viimeistä piirtoa myöten, hiiri löytää suojaa. Auringonkukansiemeniä on meillä löytynyt jopa auton vaihdelaatikon päältä.

Melkein olen jo ryhtynyt vilkuilemaan yötaivaalle, josko siellä näkyisi pöllöjä.

Luomisen tuskaa

Myönnettävä se on - nyt on tyssänyt luovuuden lähde. Suunnittelu ei nyt oikein ota tulta alleen. Puutarhuri siirtyisi talvilevolle, jos siihen olisi mahdollisuus. Taivaalta leijailee hiljalleen lumihiutaleita, jotka hitaasti mutta varmasti peittävät maan kauniiseen lumivaippaan. Puut saa ylleen kauniin puhtaan valkoisen koristelun.. Kasvit lepää ja niin haluaisi levätä puutarhurikin. Nimittäin takaraivossa tikittää jo kevään kiire, puhelin pirisee ja suunnitelmia pukataan pihalle tiukkaan tahtiin, joten nyt olisi levon aika. Vaan pitäisi ponnistaa ja tehdä luvatut suunnitelmat odottaville asiakkaille. Mutta mutta, käsi ei tahdo tarttua kynään, pienet pallurat eivät ilmesty paperille ilman ajatustyötä. Ei, koska aivot eivät halua. Aivot ovat viimeiset yhdeksän kuukautta työstäneet kasveja alituiseen, valinneet sopivia, heittäneet syrjään sopimattomia, valinneet asiakkaille mieleisiä, tutustuneet aina uusiin tontteihin rekisteröiden niiden yksityiskohtia, muistaneet asiakkaiden toiveita, valokuvanneet muistiin tunnelmia, näkymiä, ongelmia. Väsyyhän siinä, takana on pitkä ja sateinen syksy ja kevään valoisuuteen on vielä matkaa. Tässä välissä on hetki hiljaista lumipeitettä, lepoa.

Lepäävätkö puutarhurin aivot talvella? Ei. Ne pohtivat lumen alla piileskeleviä kasveja, katselevat paljaita näkymiä, yrittävät muistaa vastaisuuden varalle, että ei kannata suunnitella näin ja tuohon kannattaa muuten kiinnittää huomiota. Kesällä sitä ei huomaa, kun vehreät kasvit peittävät kaiken alleen. Talven näkymät ovat erilaisia, mutta yhtä tärkeitä kuin kesän näkymät. Puutarhaa ei koskaan kannata suunnitella vain kukkaloistoa ajatellen tai kesäistä puutarhassa oleskelua varten. Puutarha on kuin teatterin lavasteet, tausta, jota vasten talo saadaan näyttämään hyvältä ja viihtyisältä. Kasvein korostetaan kauniita näkymiä, peitetään ikäviä, torjutaan melua ja luodaan mieleistä maisemaa.

Suunnittelun vaikeus

Tässä työssä on haastavaa tietää asiakkaan mieleinen maisema. Omanihan tiedän. Kyselen kyselemästä päästyäni, jotta saisin tietää mahdollisimman tarkoin asiakkaiden toiveympäristöstä. Kysyn hulluntuntuisia kysymyksiä, teknisiä kysymyksiä, käytännöllisiä kysymyksiä... Jokseenkin toisinaan tuntuu, että pääpaino on hulluntuntuisissa kysymyksissä, jos seuraa asiakkaiden ilmeitä. Mutta kaikkein haastavimpia ovat asiakkaat, joilla ei ole ilmeitä ja hyvin vähän mielipiteitä puutarhaan liittyen. Silloin sitä on kuin hukassa, sitä rämpii suossa vailla karttaa lähes tulkoon varmana siitä, että pieleen menee. Miksi? Siksi, että on vaarallista antaa puutarhurille vapaat kädet. Kummallisesti ilmeetön asiakas huomaa omaavansa erilaisen puutarhan kuin naapurit, kiroilevansa erikoisia kasveja listalla, toteuttavansa jonkin tyylinmukaista puutarhaa. Näääh, ei puutarhuri tee niin edes ilmeettömälle asiakkaalle, puutarhuri jarruttelee ja hillitsee himonsa suunnitella jotakin todella näkemisen arvoista vastineena itseään toistaville suomalaispihoille.
Uskallan väittää, että suomalaisilta puuttuu uskallusta. Halutaan hillitä ja hallita, erottua mahdollisimman vähän muista. Sääli, jää niin paljon kaikkea ihanaa näkemättä ja kokematta.

Niin missä tilassa aivoni sitten olisivat, jos kaikki haluaisivat jotakin suurta ja mahtavaa, ja varmasti erilaista kuin naapurilla? Joutuisin haasteen eteen voittaa itseni joka kerta. Tällä hetkellähän hykertelen tyytyväisyydestä, kun asiakas antaa jotkin suuntaviivat vaikka kartanoromantiikan toteuttamiseen, tai japanilaiseen tyyliin... Viimeksi joulukuussa iloitsin, kun sain kutkuttavan välimerellisen tyylin aiheeksi. Valopilkkuja tavallisuuden keskellä.

Punapellava

Ehkäpä vilkaisen netistä muutamia kuvia joistakin ihanista kasveista, luen muutaman rivin jostakin inspiroivasta lehtijutusta ja etsiskelen houkuttelevia puutarhakuvia. Luikertelen työn ääreen ovelasti kiemurtelevaa reittiä, sumuttaen aivot ihanilla kuvilla ja etsien mielen sopukoista luovuuden vimman piirtää asiakkaalle jotain pysäyttävää ja houkuttelevaa.

Puutarhurin talvi osa 1

Jäälyhty vahingossa

Kaunis jäälyhty, eikö? Huvittava positiivinen vahinko tämän puutarhurin pihasta. Ämpäri on jostain kumman syystä ajautunut pihalle takaisin, vaikka syksyllä lokakuussa keräsin kaikki visusti talteen kumolleen kaadettuina. Siellä sadevesiastian kupeessa ämpäri odotti tarvitsijaansa, odotti ja täyttyi sateista, joita kyllä riitti. Tulipa sitten pakkaset ja vesi ämpärissä jäätyi. Löysin jäätyneen ämpärin ja kiikutin sen sisälle kiireen vilkkaa. Ämpärin pohja oli jo uhkaavasti paisunut. Sen verran olen jo oppinut, että rajansa se on venymiselläkin. Viime talvena hajosi yksi sadeveden keräyksessä käytetty iso laastipalju ja yhden peltiämpärin pohja on kohtuullisen kupera (ehjä kylläkin) jäälyhtyjen tekemisen jäljiltä. Napakat pakkaset joulun alla yllätti jäälyhdyn tekijän viime talvena.
Mutta nyt sain säästetty tämän yhden ämpärin ja sain kaupan päällisiksi kauniin lyhdyn.


Talvisiin puutarhurin rutiineihin kuuluu tietysti ne jouluvalot, kynttilät lyhdyissä, ulkotulet, liukumäen tekeminen lapsille, lumisen maiseman ihailu ja ikäviin tietysti lumityöt, mutta ne menettelee, kun samalla ajattelee saavansa hyötyliikuntaa, lapsille riemua liukumäestä ja koirille virikettä palloleikeistä.
Pihasta on iloa kesät talvet.

Se on täällä taas... joulu nimittäin.

Oletko sinä hikoillut kaupassa hyllyjen välissä pohtien lahjaa ystävälle, tuttavalle, sukulaiselle, läheiselle tänäkin jouluna? Oletko sinäkin hikoillut kaupan kassajonossa kädet täynnä villasukkaa viluvarpaalle, suklaata herkkusuulle, viimeistä huutoa olevia leluja lapsille ja lahjapaperia jouluyllätysten peitteeksi? Niin ymmärrän sinua, sillä siellä minäkin olin.
Mutta mikä tekee joulun? Tuskin kuitenkaan se kaupassa hikoilu.

Eilen ostimme joulukuusen, odotan sen sisään tuomista yhtä innokkaasti kuin lapset, hieman eri syystä tosin. Lapset haluavat kiireen vilkkaa koristella tuon joulun suurimman merkin, itse taas nautin siitä kuusen tuoksusta, joka leijailee talon joka nurkkaan. Eilen kuusta kotiin kuljettaessa sain siitä tuoksusta jo esimakua ja joulu tuli taas aavistuksen lähemmäksi.

Ostimme samalla hyasintteja lasten opettajille ja hoitajille. Hyasintit asetettiin odottamaan eteisen lipastolle ja sieltä hiipi taas yksi joulun parhaista tuoksuista. Nyt odottelen innolla, että ehtisin ostamaan hyasintteja itselle ja tekemään jouluistutuksia.

Oma jouluni ei tule lahjakasoista, päinvastoin lähinnä ahdistun siitä. Mietin sitä materian määrää, tuhlattuja luonnonvaroja, sitä roskan määrää. Huh. Toivon tarkoin harkittuja lahjoja, itsetehdyt ovat nykyään harvinaista herkkua. Määrää ja hintaa tärkeämpää on muistaminen, lämmin ajatus lahjan saajalle. Itse neulotut villasukat tai lapaset lämmittävät jopa vuosia ja ovat aina yhtä tarpeelliset. Tätini neuloi minulle vuosia sitten kauniit punaiset lapaset. Tätini on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen, mutta yhä ihailen lapasia ja muistelen tätiäni.

Joulumieleni on parhaimmillaan aatonaaton iltana, jolloin on lahjat paketoitu, paikat siivottu, tuoksuvat kuusi ja hyasintti, kynttilät loistavat ja voi aloittaa laskeutumisen joulunviettoon.

Puutarhuri toivottaa kaikille tasapuolisesti rauhallista joulumieltä.