Yhtenä yönä kaikki sanoi puf..

Piha- ja katunäkymät peittyvät valtaviin lehtiin, joka puolella on vihreää ja vehreää. Miten tässä kävi näin? Puutarha on ihan villiintynyt, viikatteen heiluttaminen ei auta - kaikki kasvaa kuitenkin heti takaisin. No okei, ehkä toisinaan voisi käyttää sitä tällä hetkellä pihalla makaavaa kelaleikkuria, että edes nurmikko pysyisi aisoissa.

Tuoksukurjenpolvi on kasvanut valtavaksi pehkoksi ja kukkii valtavasti. Rikkakasveilla ei ole mitään mahdollisuuksia, kun kurjenpolvi peittää kasvualustan todella tehokkaasti. Oikea laiskan tarhurin unelma.







 Alppiruusujen joukossa kasvaa erilaisia saniaisia, virnoja, mustikkaa, kurjenpolvia, vuokkoja ja käenkaalta. Joukossa sinnittelee jaloangervoja ja pikkutalvio. Jättipoimulehti ja rotkolemmikki ovat jo hyvinkin asettuneet keväisin istutuksen jäljiltä. Kotkasiipi työntää kärkiään aidan toiselle puolelle. Pahakseni en panisi ollenkaan, jos kotkasiipi levittäytyisi aidan toiselle puolelle ja veisi elintilan huonosti viihtyvältä nurmikolta.





 Niittyprojekti on tässä kesänä ottanut aimo harppauksia, nurmitädyke on valloittanut heinien ohella elintilaa. Mutta paikka näyttää ihan siltä kuin maa todellakin olisi sanonut puf ja päättänyt leväyttää maan pinnalle valtavan ja rehevän kasvuston. Viikatteen kanssa olen tänä kesänä niittänyt vuohenputket pois siten, että sain säästettyä matalammalla kasvavat nurmitädykkeet. Eli toivoa on niittyprojektillani. Huonosti ovat itäneet kylvämäni niittykukkien siemenet, ehkäpä ne säilyvät maan siemenpankissa ja joku päivä yllättävät minut.

Niitty jatkuu talon itäsivustalla ja siellä on heiniä ja apiloita, muutamia siankärsämöitä ja harakankelloja.
Ja meidän tontin nurkkia alati nuuhkiva terrieri. Itse asiassa on vaikea ottaa kuvia puutarhasta, kun tämä terrierimme hakeutuu aina paikalle nuuhkimaan - kyykistyn kuvaamaan jotain mielenkiintoista, rapisee pusikko edessäni ja tuhiseva terrieri nenä maassa kuin ohi lipuva aavelaiva välittämättä muista. Voin vain kuvitella terrierimme ajatukset: "Jaahas, löytyykö sieltä jotain mielenkiintoista, hiiriä ehkäpä, annas kun nuuhkaisen, kyyllä - mahdollisesti tästä on viime yönä mennyt hiiri jos toinenkin, mutta ei tässä nyt enää hyödytä kökkiä" ja siirryn kasvimaan kupeeseen " juu, kyllä se kanankakka on nyt jo maatunut, mutta mahdollisesti tässä jossakin on kulkenut hiiri, mutta katsonpas vielä tuosta vierestä".

Kasvimaa? Tarkasti katsottuna sieltä löytää salaattia, auringonkukkia, krasseja, porkkanoita. Riveissä kyllä, mutta keväällä tehty lannoitus ja maanmuokkaus on saanut kasvimaan rehottamaan. Positiivista on, että rikkakasvit ovat vähemmistössä.
Taustalla kultapallo laajentaa reviiriään ja epäilen sen joku päivä peittävän alleen koko kasvimaan, jollei naapurin rusopajuangervo tee sitä ensin.







 Toisaalla tontilla kasvavat kotkansiivet valtaavat talon ympäri kulkevan polun. Aikani niitä katselen ja leviämistä siedän, sitten rupean miettimään toimia, että polku pysyy avoinna.








 Humala valtaa puutarhurin ruukkupöydän. Humala valtaa vieressä kasvavat syreenit ja naapurin rusopajuangervot ja kiertyy naru pitkin talotikkaisiin, kasvaa yhden kesän aikana kunnon mittoihin. Melkein voi sanoa, että onneksi kuolee talveksi ja kasvaa keväällä uudestaan.






Maahumala pyrkii sinnikkäästi esiin purkupuukasan kupeessa. Juu, kasan alimmat puut ovat seisseet tässä jo kohtuullisen ajan eli keväästä lähtien, joten johan se onkin aika maisemoida. Itse olen sitä mieltä, että kasa lähtee kaatopaikalle, mutta maahumalat elävät tilanteen mukaan ja hiljalleen ryhtyvät peittämään puukasaa alleen.

Niin, istuskelen pihakeinussa lähes päivittäin ja katselen rehottavaa pihaani. Ahdistaako? Ei. Stressaako? Ei. Syyhyääkö sormet puutarhatöihin? Ei. Katselen hetken taustalla seisovia tuulessa suhisevia koivuja ja käännän katseeni Agatha Christien romaaniin ja annan auringon lämmittää varpaitani. Puutarha on kuin puutarhurinsa, toisinaan villi ja rehottava, mutta toisaalta pehmeä, suojeleva ja elävä. Pikkuisen puf, kumpikin.