Puutarhurin helmikuu

Lehdessä mainostettiin kylvömultaa ja pienoiskasvihuoneita. Kerrottiin myös siemenpussien saapuneen. Puutarhurin sormet syyhyävät multaa. Mietin päivän pituutta ja lisävalontarvetta taimille, kuinka ratkaista se näin kotioloissa. Koskaas se päivä on niin pitkä ja aurinko paistaa niin paljon, että sitä riittää luonnostaan tarpeeksi taimille. Vielä pitää hetki malttaa. Ilahdun joka kerta, kun näen työhuoneen pöydällä odottamassa kauniit sinkkiset uutuuttaan kiiltävät yrttiruukut, vielä hetken maltan odottaa ja pian kylvän siemenet.

Pahimmaan syyhytykseen täytyy hoidella viherkasveja. Kasviparat ovatkin päässeet pahasti ränsistymään talven aikana, yksi anopinkieli ei pitänyt jouluaikaisesta sijoituksestaan kodinhoitohuoneen pöydällä ja nyt se riutuu. Mutta kukapa haluaisi siirtyä talon paraatipaikalta eteisestä, jossa koko ajan tapahtuu, johonkin kodinhoitohuoneen hiljaisuuteen pölyttymään. Tässä talossa ei liikaa tapahdu kodinhoitohuoneessa, ehkä pitäisi, kun katselee pyykkikasoja.

Toinen jouluevakko on saniainen, joka joutui nyt elvytykseen. Saniainen majaili joulun ajan kylpyhuoneen kaapin päällä ja ilmeisesti ilmasto siellä ei ollut tarpeeksi trooppinen, koska sekin näyttää kuivumisen merkkejä. Lähes sata-asteinen sauna, kaapin päällinen yhdistettynä läheiseen ilmanvaihtoventtiiliin, joka puski - 20 asteista pakkasilmaa, ei ollut ihan paras yhdistelmä. Mutta parempi paikka sekin kuin yläkerran lastenhuone, jonne saniainen olisi väistämättä unohtunut. Nyt sentään muistin sen joka kerta, kun kävin suihkussa ja katselin sen vointia.

Mutta joulu on nyt mennyt, koristeet ja kyntteliköt siirtyneet kaappien perukoille ja viherkasvit siirretty taas nauttimaan auringosta ja ilahduttamaan talonväkeä. Fengshuin vastaisesti ränsistyneinäkin.

Tänään paistaa aurinko ja ulkona on hyvin leuto sää, puutarhurin nenä haistaa jo kevään sulavassa lumessa. Mietteet siirtyvät kuin huomaamatta lumen alle ja kasvimaalle, ensi kesän kylvöksiin ja istutuksiin. Oma puutarha on aina yhtä ilahduttava asia.

10.2.2011

Tänään katselin kilpailijoiden sivuja ja samalla eksyin jonkin puutarhasivuston keskustelupalstalle. Siellä kyseltiin hintaa pihasuunnitelmalle. Mutta se, mikä sai minut kirjoittamaan tästä nyt, oli se ärsytys, jota tunnen joka kerta, kun vertaillaan puutarhurin ja suunnitteluhortonomin tekemiä vihersuunnitelmia ja niiden tasoa. Puutarhureiden tekemiä suunnitelmia pidetään huonompina oikeastaan pelkästään siksi, että heillä on alemman tason koulutus -  ei tarpeeksi syvällistä koulutusta suunnittelun vaativiin tilanteisiin.
Ärsyynnynkö siksi, että itse olen puutarhuri vai siksi, että tietyn tutkinnon omaavan ihmisen tekemiä suunnitelmia pidetään itsestään selvästi parempina? Ehkä kumpaakin. En kiellä, etteikö suunnitteluhortonomin koulutus olisi hyvä ja tarpeellinen, mutta on tarpeetonta kylvää epäluuloa puutarhureiden ammattitaitoa kohtaan. Tässä pätee kuten monessa muussakin asiassa, että kummastakin puolesta löytyy taitajia laidasta laitaan. On hortonomeja, jotka eivät osaa suunnitella tarpeenmukaista pihaa edes opiskelemillaan tiedoilla ja puutarhureita, jotka eivät osaa ottaa huomioon kaikkia tarpeellisia näkökohtia suunnitelmissa tai tiedä vaativia teknisiä ratkaisuja. Mutta toisaalta hortonomi voi olla todella hyvin perehtynyt alaansa ja on ihminen paikallaan vaativissa kohteissa koulutuksensa ansiosta. Mutta myös pitkän linjan puutarhuri voi olla oppinut elämänsä varrella yhtä ja toista ja siten omata kallisarvoista kokemuksellista tietoa. Tietoa kun voi hankkia muutenkin kuin koulunpenkillä istumalla. On monta tietä tutkintoon ja monia muita mahdollisuuksia laajentaa tietämystään. Ei pitäisi yksisilmäisesti tuijottaa tutkintoa vaan pyrkiä saamaan kokonaiskuva toisen tietotasosta. Ja ehkä tärkeintä kaikesta olisi tehdä yhteistyötä eri ihmisten ja tahojen välillä, jolloin päästäisiin hyötymään todellisesta tietovarannosta.

Olen tehnyt töitä monissa kohteissa, jotka ovat ilmeisesti toimineet paperilla, mutta käytännössä hoitotyö on ollut hankalaa ja työlästä. Kerran kaupungilla työskennellessäni eräässä suunnitteluvirheellisessä kohteessa tein päätöksen, että joku päivä pääsisin suunnittelemaan ja vaikuttamaan itse tuollaisiin hankaliin kohteisiin. Enää en muista, mikä se paikka oli, mutta muistan tuijottaneeni keijuangervoja työtä tehdessäni. Todennäköisesti kohde oli joku katuvihreän osuus, mutta keijuangervoille en kanna kaunaa.

Se, mikä minut saanut kiinnostumaan puutarha-alasta ja luonnosta, on varmaan varhaisimmillaan mummoni. Ihmettelin, kun hän pystyi nimeämään puita ja tuntui ikään kuin kunnioittavan luontoa tai olevan sen kanssa yhtä. Mummoni kasvatti kesäkukkia ja mansikoita yhdessä ukkini kanssa. Mutta muistan vieläkin lapsuudesta, kuinka hellästi mummo tutkiskeli kesäkukkiaan, nyppi niistä roskia ja kukkineita kukkia. Mummo se työnsi appelsiininsiemenen jonkin viherkasvin ruukkuun ja sehän siemen iti ja kasvoi mukavasti. Muistan mummon innostuneen ilmeen, kun hän savolaiseen tapaansa nauroi herakasti, että tuonne hän tyrkkäsi siemenen ja siitä hän kohta saa appelsiineja.
Mummo oli kouluja käymätön, mutta silti arvostin hänen tietojaan. Mummolla oli aito kiinnostus kasveja kohtaan ja puutarhainnostus on jatkunut sukupolvesta toiseen.

Yhtä lailla kuin menen ihmisten luo auttaakseni heitä pihansa suunnittelussa, saan itse tietoa heidän onnistumisistaan ja epäonnistumisistaan. Tätä tietoa voin sitten hyödyntää jossakin toisessa kohteessa. Kouluhan on vain paikka, jossa siirretään jonkun toisen tietämää tietoa toiselle. Samaa tapahtuu myös ihmisten välisessä kanssakäymisessä, pitää vain osata poimia oleellinen.