keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Eivät ole vuodet veljeksiä


Kun viime vuonna marraskuussa etsiskelimme lumikolia kesäsäilöstä hytisten reippaissa pakkasissa, niin tänä vuonna voi vielä samaan aikaan kuopsutella kukkapenkkejä ja rauhassa pohdiskella pihan paljasta olemusta.

Eilen katselin kävelylenkillä viimeisen päälle puhdistettuja pihoja, niitähän riittää. Tulipa siinä kävellessä mieleen Pirkka-Pekka Peteliuksen haastattelu, jonka luin tässä jonkin aika sitten. Haastattelussa Petelius vertasi syksyä ihmisen vanhuuteen. Peteliusta oli nuorempana ahdistanut syksy ja vanheneminen ilmeisesti myös, nyt hän kertoi hyväksyneensä syksyn tulemisen ja huomanneensa myös nauttivan siitä.

Pohdin kävellessäni, että syksyssä on monta vaihetta - kesän päättyminen, ilmojen viileneminen, ruska, lehtien putoaminen ja aika ennen lumien tuloa. Ehkä rumin vaiheista on lehtien putoaminen ja paljas maa. Ja tähän tuskaan on keksitty ylenpalttinen haravointi ja siistiminen. Maisema on paljas, harmaa, jatkuvasti hämärä, kostea. Lehdet ikään kuin edustavat ikääntymistä, keväällä kukoistavat, kesällä vihannoivat ja syksyllä näyttävät hetken komeilta ja lopuksi putoavat. Jää jäljelle vain puun paljas runko, sinne tänne sojottavine oksineen.

Hullunkurinen ajatus pälkähti päähäni katsellessani siistittyjä puutarhoja - ihmiset ikään kuin ehostavat puutarhaansa näyttämään paremmalta, hienommalta ja virkeämmältä. On aivan sama, onko siistiminen hyväksi puutarhalle. Eihän kauneusleikkauksillekaan ole mitään perustetta. Tai no, joissakin harvoissa tapauksissa, suurimmaksi osaksi turhamaisuutta kuitenkin. Käydään hakemassa täytettä sinne ja täytettä tänne, muokataan tuulenhalkojaa sievempään muotoon, parannellaan silmäluomia. Ja jollei turvaudu leikkaukseen, niin vähintään jostakin purkista haetaan ehostusta - vähän väriä hiuksiin, täyteläisyyttä huuliin, pidennystä ripsiin ja niin edelleen. Joka tapauksessa useat meistä huolehtivat itsestään ja puutarhoistaan suurimmaksi osaksi toisten ihmisten takia. "Ettei kukaan nyt vain ajattele, että olen huolimaton, rahaton, välinpitämätön, LAISKA, saamaton..." Kuinka paljon huolehdimme puutarhasta tai itsestämme syystä, että se tuntuisi itsestä hyvältä? Että ajattelisit aamulla ehostusta tehdessäsi parantelevasi luonnon antamia avuja, sen sijaan, että ahdistuneena pyrit peittämään iän mukanaan tuomia muutoksia ja valvottujen öiden jättämiä jälkiä.

Puutarhan kanssa tuntuu olevan samoin, ajat nurmikon, koska niin kuuluu tehdä ja kaikki tekee niin. Haravoit lehdet, koska ne putoavat puusta eivätkä häivy yhdessä yössä. Istutat kukkia niin sanottuihin kukkapenkkeihin ja kitket niitä sitten kiroillen. Kuinka usein olet miettinyt, ettei nurmikko karkaa vaikka sitä ei ajella? Tai uskallatko jopa ajatella, ettei nurmikkoa tarvita ollenkaan? Lehdet häipyvät talven aikana, ei välttämättä kokonaan ja nurmikolta huonommin, mutta mietitkö koskaan mihin metsänpuiden lehdet häviävät? Ihastelet metsäretkellä ehkä tuomeen puhkeavia lehtiä, valkovuokkoja ja kevään vihreyttä ja unohdat koko edellisvuotiset lehdet. Ja ne kukkapenkit, voi luoja. Tosi on näin, että ihminen on hävinnyt taistelun rikkaruohoja vastaan jo siinä vaiheessa, kun maapallo syntyi. Jos haluat ison kukkapenkin, niin huolehdit siitä. Jos haluat helppohoitoisen pihan, istutat kukkia vähän sinne tänne, kuten luonnossa ja sopeudut siihen, että toiset leviää ja toiset ei.

Mutta siinäpä se, ei sitä sopeudu. Ehostamme kasvojamme näyttääksemme toisten silmissä kauniilta (itsehän emme kasvojamme näe jatkuvasti, jollei sitten todellakin kanna peiliä jatkuvasti mukanaan).
Ehostamme pihojamme, että voimme näyttää olevamme kunnon ihmisiä, ahkeria, huolehtivaisia, aikaansaapia ja kaikinpuolin kelvollisia kansalaisia.

Meillä on pitkä tie kestävään kehitykseen, koska sitä lehtien haravoiminen ja roudaaminen kaatopaikalle ei ole. Eikä nurmikon ajaminen ja heinätupsujen trimmaaminen. Eikä kosmetiikka. Elämme täysin kestämättömästi, eihän minun tarvitse, kun ei naapurinkaan. Niinpä.

Puutarhuri, joka miettii harvasen syksy lehtien haravoinnin väliin jättämistä. Hiusten värjäämisen heivasin jo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti