Mut nyt tää minikasvari on tyhjä. Vähän tylsää, et se on tyhjä. Mut siemenet ei niinku tykkää, jos ei oo valoo tarpeeks. Tai siis ei kai siemenet niin välitä vaan ne taimet. Mut tää puutarhuri voi pyöritellä ja ihailla minikasvariaan vähän väliä, kuhan ei näpelöi sitä rikki.
Sitä tää kylväis tähän minikasvariin näit siemenii, jotka on kivoja ja värikkäitä. Niitä ois niinku aika paljon. Mut näis puutarhurin mielikuvitusmaailmois kaikki mahtuis kivasti kasvamaan eikä yhtään tulis ahdasta. Eikä kiire. Eikä ahdistus. Juuh ei.
Ja sit nää siemenet niinku kasvavais tosi nopeesti, hyvin ja kivasti tuolla kannen alla. Ja sit nää siemenet vois niinku olla supersuojattuja kaikilta ötököiltä, et esimerkiks kirvat ei pääsis hyökkään olleskaan.
Ja tää puutarhuri sit muistais kastella ja lannottaa niitä nopsaa kasvaneita taimia säännöllisesti ja kaikki eläis elämänsä onnellisena loppuun asti.
Juu niin varmaan. Hyvin pian, lue liian aikaisin, puutarhuri nakkaa jonain kiireisenä päivänä siemenet taimimultaan yhdessä lasten kanssa ja toivoo, että edes suunnilleen tietää, mitä missäkin purkissa on. Seuraavaksi puutarhuri ryhtyy kyttäämään taimenalkuja, nähdäkseen ensimmäisen pikkuruisen vihreän piipan pilkistävän mullasta.
Sitten taimet ryöstäytyvät käsistä, kasvavat leveyttä ja pituutta valoisien päivien hullaannuttamina. Ja puutarhuri toivoo, että olisi taas tänä vuonna malttanut mielensä vähän pidempää kylvämistensä kanssa. Into lopahtaa, taimet saavat hutiloitua hoitoa seuraavat viikot. Sitten kaiketi vihdoin koittaa se päivä, kun taimet voi siirtää ulos. Paitsi, että sitten onkin ongelmana se mihin taimet tyrkätään pihalla, kun joka paikka on täynnä jotakin.
No siis kuvio toistaa itseään joka vuosi, mutta nyt mulla on ainakin nätit taimilaatikot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti