Luomisen tuskaa

Myönnettävä se on - nyt on tyssänyt luovuuden lähde. Suunnittelu ei nyt oikein ota tulta alleen. Puutarhuri siirtyisi talvilevolle, jos siihen olisi mahdollisuus. Taivaalta leijailee hiljalleen lumihiutaleita, jotka hitaasti mutta varmasti peittävät maan kauniiseen lumivaippaan. Puut saa ylleen kauniin puhtaan valkoisen koristelun.. Kasvit lepää ja niin haluaisi levätä puutarhurikin. Nimittäin takaraivossa tikittää jo kevään kiire, puhelin pirisee ja suunnitelmia pukataan pihalle tiukkaan tahtiin, joten nyt olisi levon aika. Vaan pitäisi ponnistaa ja tehdä luvatut suunnitelmat odottaville asiakkaille. Mutta mutta, käsi ei tahdo tarttua kynään, pienet pallurat eivät ilmesty paperille ilman ajatustyötä. Ei, koska aivot eivät halua. Aivot ovat viimeiset yhdeksän kuukautta työstäneet kasveja alituiseen, valinneet sopivia, heittäneet syrjään sopimattomia, valinneet asiakkaille mieleisiä, tutustuneet aina uusiin tontteihin rekisteröiden niiden yksityiskohtia, muistaneet asiakkaiden toiveita, valokuvanneet muistiin tunnelmia, näkymiä, ongelmia. Väsyyhän siinä, takana on pitkä ja sateinen syksy ja kevään valoisuuteen on vielä matkaa. Tässä välissä on hetki hiljaista lumipeitettä, lepoa.

Lepäävätkö puutarhurin aivot talvella? Ei. Ne pohtivat lumen alla piileskeleviä kasveja, katselevat paljaita näkymiä, yrittävät muistaa vastaisuuden varalle, että ei kannata suunnitella näin ja tuohon kannattaa muuten kiinnittää huomiota. Kesällä sitä ei huomaa, kun vehreät kasvit peittävät kaiken alleen. Talven näkymät ovat erilaisia, mutta yhtä tärkeitä kuin kesän näkymät. Puutarhaa ei koskaan kannata suunnitella vain kukkaloistoa ajatellen tai kesäistä puutarhassa oleskelua varten. Puutarha on kuin teatterin lavasteet, tausta, jota vasten talo saadaan näyttämään hyvältä ja viihtyisältä. Kasvein korostetaan kauniita näkymiä, peitetään ikäviä, torjutaan melua ja luodaan mieleistä maisemaa.

Suunnittelun vaikeus

Tässä työssä on haastavaa tietää asiakkaan mieleinen maisema. Omanihan tiedän. Kyselen kyselemästä päästyäni, jotta saisin tietää mahdollisimman tarkoin asiakkaiden toiveympäristöstä. Kysyn hulluntuntuisia kysymyksiä, teknisiä kysymyksiä, käytännöllisiä kysymyksiä... Jokseenkin toisinaan tuntuu, että pääpaino on hulluntuntuisissa kysymyksissä, jos seuraa asiakkaiden ilmeitä. Mutta kaikkein haastavimpia ovat asiakkaat, joilla ei ole ilmeitä ja hyvin vähän mielipiteitä puutarhaan liittyen. Silloin sitä on kuin hukassa, sitä rämpii suossa vailla karttaa lähes tulkoon varmana siitä, että pieleen menee. Miksi? Siksi, että on vaarallista antaa puutarhurille vapaat kädet. Kummallisesti ilmeetön asiakas huomaa omaavansa erilaisen puutarhan kuin naapurit, kiroilevansa erikoisia kasveja listalla, toteuttavansa jonkin tyylinmukaista puutarhaa. Näääh, ei puutarhuri tee niin edes ilmeettömälle asiakkaalle, puutarhuri jarruttelee ja hillitsee himonsa suunnitella jotakin todella näkemisen arvoista vastineena itseään toistaville suomalaispihoille.
Uskallan väittää, että suomalaisilta puuttuu uskallusta. Halutaan hillitä ja hallita, erottua mahdollisimman vähän muista. Sääli, jää niin paljon kaikkea ihanaa näkemättä ja kokematta.

Niin missä tilassa aivoni sitten olisivat, jos kaikki haluaisivat jotakin suurta ja mahtavaa, ja varmasti erilaista kuin naapurilla? Joutuisin haasteen eteen voittaa itseni joka kerta. Tällä hetkellähän hykertelen tyytyväisyydestä, kun asiakas antaa jotkin suuntaviivat vaikka kartanoromantiikan toteuttamiseen, tai japanilaiseen tyyliin... Viimeksi joulukuussa iloitsin, kun sain kutkuttavan välimerellisen tyylin aiheeksi. Valopilkkuja tavallisuuden keskellä.

Punapellava

Ehkäpä vilkaisen netistä muutamia kuvia joistakin ihanista kasveista, luen muutaman rivin jostakin inspiroivasta lehtijutusta ja etsiskelen houkuttelevia puutarhakuvia. Luikertelen työn ääreen ovelasti kiemurtelevaa reittiä, sumuttaen aivot ihanilla kuvilla ja etsien mielen sopukoista luovuuden vimman piirtää asiakkaalle jotain pysäyttävää ja houkuttelevaa.