Taimia ja istutuksia

Puutarhuri on pihallaan puuhaillut viikonloppuna. Perjantaita kävin ostamassa aimo määrän perennoja ja muutaman puuvartisen, lisäksi lähti mukaan multaa ja lannoitesäkki perunalle ja juureksille. Vasta sunnuntaina pääsin itse istutusvaiheeseen. No sitä ennen ehdin ihailla runkomaisen marja-aronia hoikkaa vartta ja kiiltäviä lehtiä keittiön ikkunasta ja aina taimista ohi kulkiessani tuntui nenääni kantautuvan tuoksukurjenpolven vieno tuoksu. Puutarha ja kasvit tuottavat mielihyvää, ei epäilystäkään, pelkästään olemassa olollaan. Kasvien istuttaminen ja niiden kasvun seuraaminen ovat omat tarinansa.

Maissiviidakko

Mitä kasveja taimikaupasta sitten tarttui mukaan? Viime syksynä ostettujen rönsytiarellojen seuraan tuli uusia yksilöitä, talon kuivalle nurkalle asettui muutama ketoneilikka odottamaan muiden niittykukkien itämistä, omenapuu sai seurakseen arovuokkoja, aidan vierustan nurmikko sai antaa tilaa rönsyansikalle ja tuoksukurjenpolvien paikaksi valikoitui kurtturuusujen alusta talon pääkulkuväylän varrelta.

Runkomainen marja-aronia muutti toiselle puolelle taloa olohuoneen ikkunan taakse, josta sen näkee monta kertaa päivässä. Havukasvia portin lähistölle olin pohtinut eräänä keväisenä aamuna lehteä hakiessani, niin timanttituija sai paikan porttivahtina. Olen istutellut pihallemme jo usean vuoden ajan erilaisia taimia, onko puutarhani valmis? No ei. Keväällä lumien sulettua havaitsin, että sipulikukkia tarvitaan runsaasti lisää eli niitä täytyy panna multiin taas syksyllä. Lisäksi puiden ja pensaiden alustoille voisin istuttaa lisää ja vielä vähän lisää perennoja.
Kukkia ei vielä olekaan istutettu paljon aikaisempina vuosia olen paneutunut enemmänkin näkösuojan luomiseen tälle nurmikkotontille. Hiljalleen pihaan on alkanut muodostua eri tiloja pensailla ja pienillä puilla. Köynnökset vanhassa portissa tuovat oman osansa tilojen jakamiseen.

Taivaisiin kurkottelevat japaninhumalat

Ennen näitä istutimme jo humalia ja kylvimme mitä erilaisimpien viljelykasvien siemeniä kasvimaalle. Perunat odottavat vielä vuoroaan. Ikkunalaudoilta löytyy lisäksi viidakon lailla kasvavat maissin taimet sekä japaninhumalat, joille ei tunnu riittävän mikään tukikepin pituus. Hmm... tarvitsisinkohan kasvihuoneen...

Tuomen tuoksua, keväistä sadetta ja linnunlaulua, kevättä parhaimmillaan.

Puistolemmikkimetsä

Aiemmin keväällä sinkkiruukkuihin kylvetyt yrtit

Puutarhurin toukokuu

Tämä puutarhuri vetää tukka putkella pitkin maita ja mantuja. Ihmiset ovat heränneet talvihorroksesta ja rynnänneet sankoin joukoin pihojaan siivoamaan. Sitten monet ovat havahtuneet pihansa epäkohtiin, kilautetaan puutarhurille. Kaikki haluavat juuri nyt päivittää puutarhaansa. Tietenkin on hienoa, että on töitä riittävästi ja olen tavannut paljon mielenkiintoisia ihmisiä. Mutta siltikin täytyykö jokaisen juuri nyt haluta se suunnitelma. Kohta asiakkaatkin minut tavatessaan näkevät jo naamasta, että kevät on kiireistä aikaa. Pian kukaan ei halua tontilleen pyörimään äksyä puutarhuria, jonka suusta ei irtoa mitään järjellistä.

Mutta pää ei ole niin täynnä kasveja ja puutarhaa, etteikö omalla pihalla tulisi vapaahetkinä möyrittyä. Kasvimaata on kunnostettu, rikkakasveja revitty ja joitakin siemeniä kylvetty. Onneksi lapset ovat innostuneet viljelystä ja edelliskeväinä on tullut neuvottua, joten tänäkin kesänä saadaan ihailla auringonkukkia ja syödä porkkanoita.





Kasvit aukaisevat silmunsa viileydestä huolimatta. Metsät ovat täynnä sini- ja valkovuokkoja. Ja puutarhoissa kukkivat monenmoiset sipulikukat. Kauneutta joka puolella.

Puutarhurin huhtikuu

8.4.2011

Jos viimeksi mietin leikkuuvälineiden tarkistusta, niin nyt ne on tarkistettu ja testattu. Uusia välineitä hommasin myös. Täytyy sanoa, että olen lähiviikkoina nähnyt jos jonkilaista omenapuuta. Yhteinen nimittäjä niille on tapitus. Niin mikä tapitus? No se, että vedetään oksa poikki siitä, mistä se itsestä tuntuu parhaalta eli usein oksasta jää jonkinlainen tynkä jäljelle. No joku toinen kysyy, että mitä väliä.

Sitä väliä, että puu menettää luontaisen kasvutapansa, laho menee sisään juuri näistä tapitetuista kohdista, leikkaushaavat ei ole pääse paranemaan ollenkaan, puu jatkaa oksien kasvattamistaan, puskee vesiversoa tynkän läheltä, tilannetta ei voida korjata enää millään jälkikäteen. Välillä seistessäni tällaisen pilatun omenapuun alla mietin mitä ihmettä teen siellä. Kuvitteleeko joku, että voin pelastaa puun, jonka oksat on joku leikannut muutama kevät takaperin 5 metrin korkeudesta ja nyt ne kasvavat pitkää versostoa taivasta kohti?
Kysymykseen voi vastata, että kuvittelee. Niin ammattitaitoinen kuin olenkin, ihmeisiin en minäkään pysty. Lisäksi halutaan, että omenapuu leikataan kerralla kuntoon eli siitä pitää leikata kaikki itseä ärsyttävät oksat pois tavalla tai toisella. On turha yrittää selittää, ettei kannata leikata kerralla kuntoon-taktiikalla. Että leikkaaminen pitäisi jakaa usealle vuodelle. Ja yritän huomauttaa, että katsopas nyt tuota oksakasaa tuossa puun alapuolella- lisäksi olen leikannut useamman halkaisijaltaan ison oksan pois, ettei tässä nyt ruveta leikkelemään miten huvittaa vaan yritetään leikkaamalla ohjata kasvua. Mutta ei. "Eikö voisi leikata vielä tuolta ja tuolta?" Tekisi mieleni kirota ja sanoa, että miksi soitit minulle, jos kerta tiedät mitä pitää leikata ja miten.

Pohdinkin tässä taannoin, että saksia ja sahoja kyllä myydään kaupoissa jokaiselle halukkaalle, mutta tietoa leikkaamisesta ei ole. (Ainakaan samalla tavoin saatavilla kuin leikkausvälineitä). Lähes joka pihalle istutetaan tai on istutettu jo ammoin omenapuita, kukaan ei ole vain tullut ajatelleeksi, että omenapuu vaatii silmälläpitoa jo heti uutena. Jonkun täytyisi ohjata oksat kasvamaan oikeaan kulmaan ja lyhentää versoja joka kevät. Muutamalla pienellä toimenpiteellä välttäisi vuosien päästä tulevat ongelmat. Sitä mielletään, että omenapuu kannetaan vain taimikaupasta kotiin ja lyödään multiin ja siinä se. Sitten odotellaan vain herkullista satoa.
Hetken päästä huomataan, että omenapuuhan kasvaakin laajemmalle alalle kuin olisi osannut kuvitellakaan, oksat sojottavat tiellä joka kerta, kun leikkaa nurmikkoa ja sitä herkullista satoakin on nyt odoteltu jo useampi kesä. No mikä eteen. Saha, siinä vastaus. Sahataan oksat siltä etäisyydeltä poikki, että ylettyy ruohonleikkurilla kädet suorana alle.

Omenapuu ehtii 20 vuoden ikään eli sillä on jo kokoa ja näköä. Se on kuin kuritta kasvanut lapsi, ei ole ollenkaan sellainen kuin oletti, hipoo taivaita, ärsyttävä, liian suuri, liian tiellä ja omenatkin lymyilevät siellä korkeuksissa. Ja vastaushan on saha, oksat vain poikki haluamalta korkeudelta, etteivät enää hivo taivaita. Sahankäyttäjä on tyytyväinen ja myöskin sahojen valmistajat ja myyjät.
Sitten kuluu muutama vuosi, huomataan, että mokoma puu on mennyt ja kasvattanut vielä pidemmät ja taivasta hipovammat oksat yläosaansa. Nyt alkaa loppua jo omat neuvot, ehkäpä pitäisi soittaa jollekin, joka tietää asiasta jotain. Eli tähän tilanteeseen olen tänä keväänä joutunut jo useampaan kertaan. Asiakkaitani ei voi syyttää, useat heistä on ostaneet talon ja vanhat omenapuut siinä samassa, he eivät ole itse välttämättä ole syypäitä omenapuidensa nykytilaan. Ja kyllä kai niitä on "ammattilaisiakin", jotka leikkelevät miten sattuvat.

Vaihtoehto on myös olla leikkaamatta ja hyväksyä omenapuunsa sellaisena kuin se on. On kauniita vanhoja omenapuita vesiversoineen kaikkineen, runko on paksu ja oksat käkkyräisiä. Pitää vain osata nähdä kauneus.

Puutarhurin maaliskuu

2.3.2011

Aurinko paistaa täydeltä terältä, taivas on sinistäkin sinisempi. Hieno ilma tänään, räystäistä tippuu vettä ja lumi sulaa jo aurinkoisissa paikoissa. Ja minä vaan istun sisällä suunnittelemassa puutarhoja ja unelmia. Kevät etenee harppauksin ja sitä vaikeammaksi tulee istua työpöydän ääressä tutkimassa puutarha-alan kirjallisuutta ja pähkäilemässä puutarhojen ongelmakohtia. (Puutarha on yksi iso ongelmakohta, ennen kuin pääsee kiinni suunnitteluun ja löytää puutarhaa johtavan idean) Tänään olisin mielummin ladulla hiihtelemässä ja nauttimassa keväisestä auringonpaisteesta kuin tekisin töitä. Tosin jos aina antaisin periksi halulle poistua työpöydän äärestä, en saisi varmaankaan tehtyä yhtäkään suunnitelmaa. Toisaalta poistuminen työpöydän äärestä esimerkiksi ulos kävelemään helpottaa usein suunnitelmien syntyä. Eilen kävellessäni asiakkaan luota kotiin päähäni pälkähti muutamia ideoita pienen pihan kauniiksi yksityiskohdiksi. Nyt vielä kun saan pohjapiirroksen mittakaavaan ja suurennettua, niin pääsen toden teolla suunnittelemaan ja hajanaiset ideankappaleet asettuvat paikoilleen.

Ensimmäiset siemet on jo kylvetty ja nyt ne työntävät jo pieniä lehtiään mullan joukosta. Pian kylvän lisää esikasvatettavien kasvien siemeniä ja sitten paikat ovatkin täynnä taimenalkuja.
Olen pohdiskellut myös omenapuiden leikkaamista ja ajatellut, että lumi saa hieman sulaa, ennen kuin pystytän tikkaat omenapuun juurelle ja ryhdyn hommiin. Omien omenapuiden leikkausapuna toimii vanhin tytär, joka kiipeää kuin orava omenapuuhun, jolloin tikkaiden tarve on vähäisempi. Ehkäpä kuitenkin ennen leikkaamiseen ryhtymistä tarkastan leikkuuvälineiden kunnon.

17.3.2011

Olenpahan tässä menneinä päivinä pohtinut puutarhan helppohoitoisuutta. Sana, jonka lähes jokainen puutarhasuunnitelmaa tilaava sanoo ensitöikseen. Mutta sama sana tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Toisille tarkoittaa, ettei puutarhassa tarvitse tehdä mitään, toisille pieniä puutarhatöitä ja vähäistä kitkemisen tarvetta. Lopulta, mikä on helppohoitoinen puutarha?

Luin viime viikolla erästä puutarhakirjaa, nimeä en enää muista. Jotain nimessä puhuttiin pienestä puutarhasta ja kirjoittaja oli kaiketi ruotsalainen tai norjalainen. Kirjassa oli alkuun lista kaikista vuoden aikana tehtävistä puutarhatöistä. Kaikki oli hienosti laitettu ajankohdallisesti oikein vuodenkiertoon. Mutta huh, rupesipa siinä ihan ammattilaistakin hirvittämään. Piti leikata, lannoittaa, kitkeä, haravoida, istuttaa, harata ja niin edespäin pitkä tehtävälista. Kuka tahansa olisi sulkenut kirjan ja nakannut nurkkaan haaveet puutarhasta, niin työläältä se saatiin kuulostamaan. Ensishokin jälkeen ryhdyin miettimään omia toimia puutarhassani ja hyvin pitkälti teen asioita samoin kuin kirjassa oli listattuna. Mutta harvemmin sitä tulee mietitty mitä kaikkea sitä tulee tehtyä pihalla. Sitä vain kevään innostamana leikataan pensaita ja omenapuita, haravoidaan nurmikkolta talven aikana tulleet roskat, käännellään ja tarkastellaan komposteja, tonkitaan maata etsien rikkaruohojen juuria ja vilkuillaan kasvimaan tilannetta. Siinä menee maaliskuun, huhtikuun ja toukokuun vapaa-ajat.
Kesäkuussa istutetaan kesäkukat, jollei sitten olla oltu malttamattomia ja istutettu jo toukokuussa. Mitä tehdään heinäkuussa ja elokuussa? Itsellä vapaahetket tuppaavat kulumaan pihakeinussa kuuntelemassa tuulensuhinaa, uimarannalla paossa helteistä kaupunkia ja terassilla grillaillessa. Ja mitä tapahtuu puutarhan saralla? No ei mitään, paitsi rikkakasvit valtaavat kasvimaan ja joitakin perennaistutuksia ja nurmikko kasvaa rehottaa leikkaamattomana. Mutta ahdistavatko tekemättömät työt? No ei. Miksi ahdistaisi? Luonto hoitaa hommansa ilman minun apua.

Pentti Alankoa lainatakseni ihmiset ovat itse nimenneet jotkut kasvit rikkakasveiksi, koska ovat pioneerikasveja kaikilla paljailla paikoilla. Luonnon tapa estää eroosiota. Toisinaan ihmettelen ihmisten halua suitsia kaikki vihreä oman määräysvaltansa alle. Kun kitket yhden rikkaruohon täältä, niin heti jossakin toisaalla nostaa päänsä toinen rikkaruoho ikään kuin ilkkuen ihmisen hölmöyttä.
Miten sitten saadaan satoa esimerkiksi kasvimaalta? Tämän talven aikana olen hurahtunut kateviljelyyn ja olen aprikoinut aikaisempien kesien perusteella sen olevan juuri minulle sopiva keino valikoida kasveja. Olen aiemmin toteuttanut tätä kateviljelyä katkomalla vuohenputkia pensaiden alustoihin. Jossain vaiheessa vain käy niin, ettei ole enää vuohenputkia katkottavaksi. Aidan alta, jonne leikkuri ei ylety jää heinätuppaita, olen repinyt ruohoa pensaiden alustoihin. Mutta määrällisesti ruohoa ja vuohenputkia pitäisi olla enemmän katteeksi laittamiseen.
Sitä mitä, en ole huomannut tapahtuvat, on kotiloiden lisääntyminen, vaikka epäilin niin tapahtuvan. Ilmeisesti kotilot pitävät enemmän tuoreista kasveista kuin kuivista ja maatuvista kasviosista. Risukkoja lehtokotilot suorastaan rakastavat, jätä pihalle risukasa, niin jo sieltä löytyy kunnon joukko erikokoisia kotiloita. Tiedän, että taistelu näitä limaisia miniatyyrikaravaanareita vastaan on turhaa.

Olen pohtinut sitä, miten kotilot ovatkin niin päässeet lisääntymään. Mitkä tekijät vaikuttivat kotiloiden menestykseen? Puutarhajätteen kuskaaminen kaupungin puistikoihin ja metsiköihin on ollut edesauttamassa kotiloiden voittokulkua. Jos koskaan tulee panneeksi merkille, niin lehtikasa maatuu huonosti eli kotiloille riittää syötävää, kun tuoretta ei ole tarjolla. Lisäksi kotiloilta puuttuu luontaisia vihollisia, ei ole sammakoita tai siilejä. No miksei ole sammakoita tai siilejä? Epäilen puutarhojen siisteydellä olevan tekemistä tämän kanssa ja ojien ja lampien puuttumisella. Puutarhan trimmaaminen viimeiseen heinänkorteen ja puutarhajätteen poiskuljettaminen on vienyt sammakoilta ja siileiltä piilopaikat. Lisänsä tuo vielä liikenteen lisääntyminen ja pienet tontit, joihin rauhallisia nurkkauksia eläinten piilotella jää vähän. Olemme ilmeisesti niin vieraantuneita luonnosta, ettei oikea luonto saa olla läsnä, kun luomme tonteillemme oman käsityksemme luonnosta.

Kuvassa tekonurminäyte Marketanpuistosta. Pitäisikö meidän siirtyä Ameriikan tyyliin muovinurmikoihin?

Puutarhurin helmikuu

Lehdessä mainostettiin kylvömultaa ja pienoiskasvihuoneita. Kerrottiin myös siemenpussien saapuneen. Puutarhurin sormet syyhyävät multaa. Mietin päivän pituutta ja lisävalontarvetta taimille, kuinka ratkaista se näin kotioloissa. Koskaas se päivä on niin pitkä ja aurinko paistaa niin paljon, että sitä riittää luonnostaan tarpeeksi taimille. Vielä pitää hetki malttaa. Ilahdun joka kerta, kun näen työhuoneen pöydällä odottamassa kauniit sinkkiset uutuuttaan kiiltävät yrttiruukut, vielä hetken maltan odottaa ja pian kylvän siemenet.

Pahimmaan syyhytykseen täytyy hoidella viherkasveja. Kasviparat ovatkin päässeet pahasti ränsistymään talven aikana, yksi anopinkieli ei pitänyt jouluaikaisesta sijoituksestaan kodinhoitohuoneen pöydällä ja nyt se riutuu. Mutta kukapa haluaisi siirtyä talon paraatipaikalta eteisestä, jossa koko ajan tapahtuu, johonkin kodinhoitohuoneen hiljaisuuteen pölyttymään. Tässä talossa ei liikaa tapahdu kodinhoitohuoneessa, ehkä pitäisi, kun katselee pyykkikasoja.

Toinen jouluevakko on saniainen, joka joutui nyt elvytykseen. Saniainen majaili joulun ajan kylpyhuoneen kaapin päällä ja ilmeisesti ilmasto siellä ei ollut tarpeeksi trooppinen, koska sekin näyttää kuivumisen merkkejä. Lähes sata-asteinen sauna, kaapin päällinen yhdistettynä läheiseen ilmanvaihtoventtiiliin, joka puski - 20 asteista pakkasilmaa, ei ollut ihan paras yhdistelmä. Mutta parempi paikka sekin kuin yläkerran lastenhuone, jonne saniainen olisi väistämättä unohtunut. Nyt sentään muistin sen joka kerta, kun kävin suihkussa ja katselin sen vointia.

Mutta joulu on nyt mennyt, koristeet ja kyntteliköt siirtyneet kaappien perukoille ja viherkasvit siirretty taas nauttimaan auringosta ja ilahduttamaan talonväkeä. Fengshuin vastaisesti ränsistyneinäkin.

Tänään paistaa aurinko ja ulkona on hyvin leuto sää, puutarhurin nenä haistaa jo kevään sulavassa lumessa. Mietteet siirtyvät kuin huomaamatta lumen alle ja kasvimaalle, ensi kesän kylvöksiin ja istutuksiin. Oma puutarha on aina yhtä ilahduttava asia.

10.2.2011

Tänään katselin kilpailijoiden sivuja ja samalla eksyin jonkin puutarhasivuston keskustelupalstalle. Siellä kyseltiin hintaa pihasuunnitelmalle. Mutta se, mikä sai minut kirjoittamaan tästä nyt, oli se ärsytys, jota tunnen joka kerta, kun vertaillaan puutarhurin ja suunnitteluhortonomin tekemiä vihersuunnitelmia ja niiden tasoa. Puutarhureiden tekemiä suunnitelmia pidetään huonompina oikeastaan pelkästään siksi, että heillä on alemman tason koulutus -  ei tarpeeksi syvällistä koulutusta suunnittelun vaativiin tilanteisiin.
Ärsyynnynkö siksi, että itse olen puutarhuri vai siksi, että tietyn tutkinnon omaavan ihmisen tekemiä suunnitelmia pidetään itsestään selvästi parempina? Ehkä kumpaakin. En kiellä, etteikö suunnitteluhortonomin koulutus olisi hyvä ja tarpeellinen, mutta on tarpeetonta kylvää epäluuloa puutarhureiden ammattitaitoa kohtaan. Tässä pätee kuten monessa muussakin asiassa, että kummastakin puolesta löytyy taitajia laidasta laitaan. On hortonomeja, jotka eivät osaa suunnitella tarpeenmukaista pihaa edes opiskelemillaan tiedoilla ja puutarhureita, jotka eivät osaa ottaa huomioon kaikkia tarpeellisia näkökohtia suunnitelmissa tai tiedä vaativia teknisiä ratkaisuja. Mutta toisaalta hortonomi voi olla todella hyvin perehtynyt alaansa ja on ihminen paikallaan vaativissa kohteissa koulutuksensa ansiosta. Mutta myös pitkän linjan puutarhuri voi olla oppinut elämänsä varrella yhtä ja toista ja siten omata kallisarvoista kokemuksellista tietoa. Tietoa kun voi hankkia muutenkin kuin koulunpenkillä istumalla. On monta tietä tutkintoon ja monia muita mahdollisuuksia laajentaa tietämystään. Ei pitäisi yksisilmäisesti tuijottaa tutkintoa vaan pyrkiä saamaan kokonaiskuva toisen tietotasosta. Ja ehkä tärkeintä kaikesta olisi tehdä yhteistyötä eri ihmisten ja tahojen välillä, jolloin päästäisiin hyötymään todellisesta tietovarannosta.

Olen tehnyt töitä monissa kohteissa, jotka ovat ilmeisesti toimineet paperilla, mutta käytännössä hoitotyö on ollut hankalaa ja työlästä. Kerran kaupungilla työskennellessäni eräässä suunnitteluvirheellisessä kohteessa tein päätöksen, että joku päivä pääsisin suunnittelemaan ja vaikuttamaan itse tuollaisiin hankaliin kohteisiin. Enää en muista, mikä se paikka oli, mutta muistan tuijottaneeni keijuangervoja työtä tehdessäni. Todennäköisesti kohde oli joku katuvihreän osuus, mutta keijuangervoille en kanna kaunaa.

Se, mikä minut saanut kiinnostumaan puutarha-alasta ja luonnosta, on varmaan varhaisimmillaan mummoni. Ihmettelin, kun hän pystyi nimeämään puita ja tuntui ikään kuin kunnioittavan luontoa tai olevan sen kanssa yhtä. Mummoni kasvatti kesäkukkia ja mansikoita yhdessä ukkini kanssa. Mutta muistan vieläkin lapsuudesta, kuinka hellästi mummo tutkiskeli kesäkukkiaan, nyppi niistä roskia ja kukkineita kukkia. Mummo se työnsi appelsiininsiemenen jonkin viherkasvin ruukkuun ja sehän siemen iti ja kasvoi mukavasti. Muistan mummon innostuneen ilmeen, kun hän savolaiseen tapaansa nauroi herakasti, että tuonne hän tyrkkäsi siemenen ja siitä hän kohta saa appelsiineja.
Mummo oli kouluja käymätön, mutta silti arvostin hänen tietojaan. Mummolla oli aito kiinnostus kasveja kohtaan ja puutarhainnostus on jatkunut sukupolvesta toiseen.

Yhtä lailla kuin menen ihmisten luo auttaakseni heitä pihansa suunnittelussa, saan itse tietoa heidän onnistumisistaan ja epäonnistumisistaan. Tätä tietoa voin sitten hyödyntää jossakin toisessa kohteessa. Kouluhan on vain paikka, jossa siirretään jonkun toisen tietämää tietoa toiselle. Samaa tapahtuu myös ihmisten välisessä kanssakäymisessä, pitää vain osata poimia oleellinen.

Puutarhurin tammikuu

Tammikuu 2011

Mitä tekee puutarhuri talvella?
Eilen lueskelin puutarhalehtiä, valtavasti ihania kesäisiä kuvia. Ideoita, vinkkejä ja ahkeria kotipuutarhureita.
Puutarhurin silmissä lumikinokset sulaa sujahtavat omasta puutarhasta ja  suunnitelmat ja unelmat täyttävät mielen. Siemeniä, joka kevät on saatava siemeniä. Ikään kuin kesä aikaistuisi, kun laittaa vielä lumiseen aikaan siemeniä multaan sisätiloissa.

Lisäksi mietiskelin paikkaa tuoksuköynnöskuusamalle, kuinka saisin siitä kaikki parhaat puolet esiin ja pääsisin nauttimaan siitä eniten. Paikkaa täytyy harkita tarkoin.
Aloittaessani puutarhakoulun naureskelin äidilleni, joka kaiveli taimia ylös joka kevät ja siirsi ne aina uuteen paikkaan, että hänellä täytyisi olla kasvit siirrettävissä astioissa. Viime kesänä sitten tein sitä itsekin. Havaitsin, että säleikkövilliviini ei viihtynyt aidan vieressä. Köynnös ei ollut muutaman vuoden aikana kasvanut juuri ollenkaan ja kaunis syysväri jäi näkemättä. Siirsin villiviinin omasta mielestäni ehkä ohjeiden vastaisesti koivun alle aika kuivaan ja kuumaan kasvupaikkaan. Mitä teki köynnös? Sehän suorastaan riehaantui kasvamaan, versoi ja teki aina vain uusia lehtiä. Syksyllä se kiitti paikanvaihdoksestaan kauniin punaisella syysvärillä. Nyt jännitän, että miten köynnös on selvinnyt talvesta ja kasvaako se myös ensi kesänä samaan malliin.
Terassin vieressä kasvaa puolestaan imukärhivilliviini, mielestäni valitsin sille oivan paikan. Mutta sekään ei ole mitään kasvuennätyksiä rikkonut, joten onko sen vuoro sitten ensi kesänä? Joka tapauksessa äidin jalanjäljissä mennään kasvien siirtämisessä, aina siirtäminen ei ole pahasta.
Näitä miettii puutarhuri talvipäivinä vetäessään vilttiä tiivimmin ympärilleen ja haaveillessaan kesästä.