Viheralasta

Olkikukka sinnittelee lokakuisessa säässä

Ajauduinpa männä viikolla netissä seikkailessani Viherympäristöliiton sivuille ja lueskelin sieltä sitten eri viheralanammattilaisten blogeja. Kuumana teemana tuntui olevan koulutus. Siellä pohdittiin valmistuvien puutarhurien työtilannetta, viekö ulkomainen työvoima suomalaisten paikat. Paljon mahdollista. Onhan työnantajalle kutkuttava mahdollisuus säästää palkkakustannuksissa ja sillä tavoin pysyä mukana kilpailussa. Rakennusalalla alkaa olla jo suurin osa työntekijöistä eteläisestä naapurista. Miksipä ei siis puutarha-alalla.

Jo vuosia sitten, ollessani eräällä viherrakentajalla työharjottelussa, oli töissä Virosta tullut työntekijä. Työnantajani kehui tämän työntekijän olevan niin hyvä, niin hyvä, suorastaan korvaamaton. Kylläpä, kylläpä. Tämä yltiöpäinen kehu johtui siitä, että ulkomaan ihme teki töitä sen 12 - 18 tuntia, huomattavasti pienemmällä palkalla kuin me suomalaiset, ja asui työnantajani kellarissa. Ja me muut saimme sitten kuulla, kuinka huonoja työntekijöitä olimme, kun emme jääneet vielä "toiseen" vuoroon kuten yrittäjät itse ja ulkomaan vahvistus. En usko, että virolainen työntekijä tuohon maailman aikaan tiesi Suomen työehtosopimuksista tai olisi ymmärtänyt ympärillään käytävää keskustelua.

Mutta täytyy sanoa, että me suomalaiset voisimme mennä itseemme tässä asiassa. Tunnen useita yksityisyrittäjiä ja monet heistä valittavat, ettei yrittämisellä elä. Tilaatpa suomalaisen tekemään sähkötöitä tai putkitöitä, tai vaikka tekemään remonttia. Työtahti ei päätä huimaa, napistaan joka asiasta, ollaan joustamattomia, mutta käsi ojossa ottamassa suuret määrät rahaa.
Ei kuulkaa, kyllä se on niin, että yrittämisellä elää. Mutta on eri asia, elääkö sillä leveästi.

Pensselit santaan ja sakset kiveen?

Toisaalta silloin, kun itse kävin puutarhakoulua, tuntui, ettei puutarhurin ammattia arvostettu. Että harva meistä meni töihin puutarhurina, sitäkin useampi hankki lisäkoulutusta tai meni töihin jollekin toiselle alalle. Miksi näin on? No puutarhurina työskentelet vain kesäkaudella, tai käytännössä lumien sulettua siihen, että taas sataa lunta. Ei kesälomia, ei talvella tuloja, todella vähän vakinaisia paikkoja. Palkkakaan ei päätä huimaa. Ja työhän on fyysistä, että kyllä se panee miettimään millaisessa kunnossa sitä jää eläkkeelle.

Meillä koulutetaan jatkuvasti porukkaa korkeisiin tutkintoihin ohi duunariportaan. Kaikki haluavat siistejä sisähommia hyvällä palkalla. Ja kuinkahan se järjestetään. Vääristynyt on meidän suhtautuminen työhön. Uskomme, että joku toinen hoitaa lapset, vanhukset, roskat, puistot, siivoukset ja kaiken muun raskaan työn. Kukahan se joku toinen on?

Maanalaiset ahertajat

Kauniisti tötterölle vedetty lehti

Haravoimme syksyisin intopinkeinä lehtiä.

"Pois, pois, kaikki lehdet saatava pois. Nurmikoilta, pensaiden alta, kasvimaalta. Maa on saatava esiin, puhdasta, siistiä, pois häiritsemästä silmää. Pois, pois. Kaikki lehdet saatava pois"

Kyllä, teen niin itsekin, haravoin siis lehdet syksyisin ja jonkin verran keväisinkin. Mutta se haravointi on rikos maanalaisia ahertajia kohtaan. Viemme heiltä ruoan ja mahdollisuudet muokata maata kasveille paremmaksi. Ja sitten keväällä kannamme kotiin lannoitesäkkejä tehdäksemme kasvuolosuhteet paremmiksi kasveille. Nurinkurista, eikö totta, kun sitä näin ajattelee.

Oletko kiinnittänyt huomiota niihin taidokkaasti kasattuihin pieniin lehtikasoihin nurmikollasi? Lehdet ikään kuin töröttävät pystyssä maasta. Ja kun haravalla rikot kasatut lehdet, havaitset keskellä pienen reiän. En tiedä, miksi kastemadot tekevät näin, mutta hauskoilta ne ainakin näyttävät. Tuntuu rikolliselta haravoimalla rikkoa toisten työntulokset, varsinkin kun ne on tehty meidän kaikkien hyväksi.
Sitä kuvittelisi, että pakkasyöt pysäyttäisivät matojen työrupeaman, mutta ei. Kylmän kuuraamaa nurmikkoa koristavat entistä komeammat lehtitötteröt. 

Sitten haravoinnin jälkeen alkaa se ralli kaatopaikoille. "Pois, pois. Kaikki lehdet pois". Toiset valitsevat lehdilleen aikaisimpien vuosien tavoin jonkin vähemmän hoidetun kaupungin puiston tai puistometsän. Se, joka valitsee kaikkein helpoimman tien eli ei haravoi ollenkaan, on suorastaan laiska, yhteisestä viihtyisyydestä piittaamaton moukka.

Niin, ja lopulta - hössötämme turhaan. Lehdet voivat jäädä suurimmaksi osaksi paikoilleen - ravinnoksi ensi kesän kasvulle.

Grönlanninhanhikki syysväreissään

Pitäisi sietää pientä sekamelskaa syksyisin, olla armollinen ja ystävällinen itselle ja toisille, ja maanalaisille ystävillemme.

Puutarhurin metsäretket

Ruskaa mustikanvarvussa

Viikonloppuna haravoinnin ja harvennuksen ohessa ehdin metsään puolukoita etsimään. Mutta taisinpa olla liian myöhään liikkeellä. Kylmä ilma oli purrut osaa puolukoista pahasti, ja ne varisivat vähäisestä kosketuksesta maahan. Määräkään ei päätä huimannut, olipa tainnut joku muu käydä poimimassa parhaat päältä. Jäljelle oli jäänyt vain ne hankalasti poimittavat kanervien ja risujen joukosta.

Jotenkin kummallisesti aina ajattelen, että joku on jo käynyt poimimassa marjat parempaan huomaansa. Että marjojen löytymisen hankaluus johtuu aina siitä, että on liian myöhään liikkeellä.

Tänäkin kesänä mustikoiden alkaessa kypsyä vastaani tässä meidän lähikulmilla tuli nainen suuri ämpäri täynnä mustikoita. Siinä sitten havahduin, että pitäisi jo ruveta miettimään tulevaa talvea ja säilöntäkautta. Siinä vaiheessa, kun minä ehdin marjapoluille, on jo kymmenet ja kymmenet marjaämpärilliset löytäneet tiensä muiden pakastimiin ja ahkerat keräilijät siirtyneet metsästämään sieniä. Siinä sitten pohdin, mistä salaisesta paikasta löytäisin itselleni muutamat marjalitrat.

Reipas leppäkerttu

Toisinaan kuulee juttuja siitä, kuinka Suomessa marjasato mätänee metsiin. Joku, joka on nähnyt ne mätänevät marjat voisi vinkata minulle ne paikat, niin ensi vuonna tiedän suunnistaa sinne.

Vaan mikäpä siinä metsässä kävellessä, sää oli kauniin aurinkoinen ja valitsemani paikka hiljainen. Puolukoita löytyi sieltä täältä, välillä annoin katseen kiertää maisemassa - suorarunkoisissa männyissä, jäkälä- ja sammalmättäissä ja syysasuissa lehtipuissa. Sieltä oli melkein vastenmielistä lähteä pois.

Marjojen poimimisessa oli se hyvä puoli, että kiinnittää huomiota maan rajassa tapahtuvaan toimintaan. Leppäkerttuja näin enemmän kuin koko kesänä. Osa vielä liikkui ketterästi saalistusmatkoillaan, toiset näyttivät jo vetäneet peiton korviinsa ja siirtyneet odottamaan seuraavaa saalistuskautta.

Puolukan pyöreä poski

Kai se on uskottava - sitä siirrytään kohti talvea. Pihatöitä tehdessä olen monesti katsellut etelään lentäviä lintuauroja. Ja talitintit puolestaan ovat taas ryhtyneet koputtelemaan ikkunanpieliä. Pitäisi pestä lintulaudat ja ostaa siemeniä, saavat sitten ikkunanpielet olla rauhassa.

Syksyn huomiovärejä

Pohdiskelin tässä taannoin pyöräillessäni, että huomaako ihmiset syksyn loisteliaat värit? Tuntuu kuin kaikki kiitäisivät paikasta toiseen miettimättä ympäristöään, jossa elää. Tajuaako sitä arkipäivän kiireissään väriloiston? Meneekö ruska ohi silmien jääden kaiken arkisen pakertamisen alle?

Mihin katse kiinnittyy?

Syksy tarjoaa meille ne kesäisin piilossa olevat klorofyllit ja runsaskätisesti vielä, on punaista lehteä, syvänkeltaista lehteä, oranssia, kirkkaankeltaista, vaalean vihreää... Havaihduin ajattelemaan huomiovärejä, joita liikenteessä käytetään. Ikään kuin luonto sanoisi meille, että huomatkaa syksy on jo täällä, pian tulee talvi.

Meille annetaan hetki valmistautua talveen, väliaika lämmön ja valon ja pimeyden ja kylmyyden välillä.

Pilvikirsikka

Itselleni on käynyt tänä vuonna niin, että todellakin havahdun näihin väreihin. Päässä pyörii ajatus, että näinkö pitkällä vuosi jo onkin. Syksy ja lokakuu ovat tulleet yllättäen tänä vuonna. Mihin ihmeeseen olen kuluttanut aikani? Miten voi olla syksy, jos minusta ei tunnu siltä? No, helposti. Aika ei kysy keneltäkään sopisiko jos nyt päättyisi kesä tai sopisiko jos nyt sataisi muutama hiutale lunta.
Tuntuu ehkä hullulta ajatukselta, mutta minusta on ollut niin lämmin syksy, ettei miellä vuoden kääntyvän loppua kohti.
Tätä ruskavärien syntymistä ihmettelen, koska on ollut niin sateista. Yleensä, jos on kovin sateista ja lämmintä, ei tule kunnon ruskaa. Mutta ilmeisesti olen väärässä. 

Kuvia ottaessani olen huomannut, että haapa on vaahteran ohella loistava puu syysväreiltään. Haapa voi loistaa keltaisena ja punaisena, viinipunaisenkin olen nähnyt. Ja keltaisena loistavat puut tuntuvat valaisevan kasvupaikkansa, harmaa päivä tuntuu valoisemmalta, kun seisoskelee keltaisesten vaahteroiden tai haapojen alla.

Pieni hetki lehtien väriloistoa, muutama tuulinen päivä ja olemme siirtyneet talven odotukseen lehtien koristaessa maata.

Haapoja syksyn väreissä

Kauniita syyspäiviä

Kotipihlajan syysväriä

Niin, onhan niitä ollut - sateiden lomassa. Kamera on vain harvoin sattunut mukaan.

Eräänäkin päivänä viime viikolla kävelin koiriemme kanssa kauniissa syyssäässä ja mietin työasioita. No, eihän sitä voi olla tuntematta lämmittävää aurinkoa kasvoillaan ja olla näkemättä värikästä maailmaan ympärillään. Ja toisaalta voi.
Aiemmin olen kummastellut, kun sanotaan, että kävelee katsomatta eteensä. Nyt, kun olen ryhtynyt suunnittelemaan toden teolla pihoja, huomaan itsekin kulkevani toisinaan näkemättä eteeni. Tai näkökenttä on kaventunut ja aivot hakevat aktiivisesti näkemästään ratkaisua ongelmatilanteisiin. Kivi, pensas, puu, pihalaatta tai puutarhanmuotoilu voi ratkaista jonkun ärsyttävästi suunnittelutyötä hidastavan kohdan tai voi toimia pohjaideana koko suunnitelmalle. Kyllähän sitä saa ideoita lehdistä ja kirjoista, mutta jotenkin ideat pulpahtavat nopeammin, jäävät paremmin mieleen ja tuntuvat paremmilta, kun idean saa ulkona todellisessa maisemassa. Kuva on kaunis katsella, mutta passiivisempi.

Valitsen mielelläni kävelyreittini vaihtelevasti. Toisinaan valitsen mahdollisimman aurinkoisen reitin, että voi nauttia valosta ja lämmöstä mahdollisimman paljon. Toisinaan valitsen rauhallisen puistossa tai metsässä kulkevan reitin, kun tarvitsen rauhoittavaa ja rentouttavaa kävelylenkkiä. Joskus tekee mieli kulkea ihmisten joukossa vilkkaassa liikenteessä ja katsella muita ihmisiä. Koirat eivät valita, aina yhtä innolla lähdössä mukaan. Vaikka koirien mielestä parasta on juosta vapaana haistelemassa metsäntuoksuja, silti lenkki kuin lenkki on aina kuin lottovoitto.

Metsäinen ulkoilureitti

Välillä valitsen kulkureittini sen mukaan, minkälaiseen pattitilanteeseen olen suunnittelussa joutunut. Väljään asuttuja vanhoja omakotitalopihoja, uudisrakennusalueita uusine tai keskeneräisine pihoineen, ahtaammin rakennettuja omakotitalopihoja, puistoja, lampia, jokia, puroja, metsäisiä polkuja - monenlaista maisemaa löytyy. Toisinaan kävelen katselemassa kasvillisuutta, mietin minkäkokoiseksi mikäkin kasvi kasvaa ja miten paljon sille on varattava tilaa.

Niin, mieleen voi ehkä hiipiä epäilys, että kuljeskelen lähiympäristössä kuin paraskin kriitikko. Mutta kaukana siitä. Jokainen puutarhan omaava tietää, ettei puutarhakasvien sijoittelu ole helppoa ja  miten paljon pitää nähdä vaivaa ylläpitämiseen. Kasvillisuus yllättää - ruusupensas kasvaa kituliaisesti olevinaan optimaalisessa paikassa. Pienet kituliaiset lehdet, toukkien rei'ittämät, korkeus 50 cm kertovat kuitenkin muusta kuin optimaalisesta kasvupaikasta. Jossakin toisessa paikassa sama ruusu hipoo kahta metriä, lehtiä on paljon, toukista ei tietoakaan, kukintakin on vailla vertaansa ja kasvupaikka voi olla muuta kuin oppikirjoissa sanotaan. Parhaatkaan hoitotaidot ja -ohjeet eivät takaa parasta lopputulosta.

Rantakukka Kankurinpuistossa 

Tottakai sitä ihastelee toimivia, kauniita ja tulijaa houkuttelevia pihoja. Mutta tätä työtä tehdessäni olen huomannut, että kaikki eivät halua valtaisaa kasvivalikoimaa pihalleen. He ovat tyytyväisiä muutamaan puuhun, pariin pensasryhmään ja minimaaliseen kukkapenkkiin. Piha voi tuntua paljaalta suunnittelijan silmissä, mutta minkäs teet.

Sitä paitsi, mikä minä olen arvostelemaan toisten puutarhoja? Omalla pihallani rehottaa rikkakasvit ritirinnan perennojen kanssa, kasvimaa jäi kevätkiireiden jalkoihin ja olen tehnyt muutamia omintakeisia ratkaisuja kasvien sijoittelussa. Ei, ei kannata keskittyä mahdollisiin virhekohtiin vaan nähdä ne hyvät puolet, joita voisinkin sitten oman tonttini osalta luetella pitkän liudan ja perustelut päälle.

Sumuinen syysaamu

Hiljaa hiipien ovelasti lehvästöihin kätkeytyen saapuu syksy väläytellen ihanaisia värejään kuin vanha ystävä hymyään.

Puutarhurille tämä syksy on ollut poikkeuksellinen, ei inspiraatiota kaivella multaa sieltä ja täältä eikä liudoittain uusia kasveja. Ei, tämä puutarhuri on katsellut syksyn hiljaista saapumista ihmetellen, hämmästynyt ajankulua ja miettinyt sitä, mihin se aika katosi ja miksen ole innostunut puutarhuroinnista.

Ostin jo viikkoja sitten nipun kukkasipuleita kuten joka syksy. Syyslannoitesäkki on sentään levitettynä pitkin pihan lukuisia istutuksia. Tai no osan levitin perinteisesti heittelemällä, osan lannoitteesta panin reikiin, jotka tein rautakankella. Tosin käytännössä se oli päinvastoin, ensin heiluin kangen kanssa ja sitten turhauduttuani viskelin lannoitetta suoraan ämpäristä. Ei edellisten syksyjen kaltaista harkitsevaa ja huolellista lannoittamista. Eipä ei.

Entäs ne kukkasipulit? Keväällä pihaa katsellessa mietin, että kukkasipuleita täytyy istuttaa reilusti lisää. Toisinaan olen ostanut sipulit jo hyvissä ajoin, melkein heti niiden tultua myyntiin. Mutta tänä vuonna, voi voi. Katselin ihastuneena valikoimia ja värejä. Keräsin itselleni hyvän varaston pusseittain sipuleita. Mutta sitten olisi pitänyt ryhtyä istuttamaan - ei, tänään ei ole hyvä päivä, on kaikenlaista menoa, huomenna sitten - ei tänäänkään ole hyvä päivä, sataa vettä kaatamalla, viikonloppuna sitten. Välillä sipulit unohtuivat johonkin kaapin nurkkaan, kunnes muistin ne törmättyäni niihin etsiessäni muita tavaroita. Näin meni viikko toisensa jälkeen. Katselin kaupoissa käydessä kukkasipuleita ja mietin, että omani odottavat siellä eteisessä vielä pussissa. 

Ostamiani kukkasipuleita

Olin kerännyt itselleni todellakin paljon sipuleita ja mielsin, että niiden istuttamiseen menisi kamalasti aikaa.

Vaan mitä vielä, tänä viikonloppuna sain revittyä itseni ulos työvaatteissa ja ryhdyin töihin. Istutin 150 kukkasipulia tunnin aikana. Maan sisään hävisi vuokkoja, lumikelloja, laukkoja, krookuksia, useita erilaisia tulppaaneja ja idänsinililjoja. Tiedän, että puutarhurille kävi kuin oravalle. Istutin sipulit ajatellen, että keväällä tästä sitten näen, miten krookukset nousevat ja kuinka kaunisti vuokot kukkivat. Juu, juu, samalla mietin, että hyvinkin voi käydä kuten niin monena keväänä aiemminkin, että lumien sulettua en todellakaan muista mitä mihinkin laitoin. No, kuten tänäkin vuonna sitä suurempi ilo ja yllätys ensi keväänä, kun sipulit rupeavat puskemaan kukkiaan näkyville.

Ehkäpä tänä vuonna tuli ahneus ja ostin liikaa kukkasipuleita. Monta syksyä takaperin, ensimmäisiä kukkasipuleita muistan ostaneeni vain pussin tai pari. Viime vuonnakin muistan ostaneeni vain muutamia. Tänä syksynähän minulla tosiaan oli 13 pussillista. Ei ihme, että istutus tuntui etukäteen urakalta. Ja nyt minulla ei ollut sille hyvää vapaata aikaa, syksy on ollut kiireinen ja ehkäpä siksi oman pihan kuopsuttelu ei ole tuntunut hyvältä ajatukselta.

Syksynvärejä mansikoissa

Hetki vielä heinäkuuta

Heinäkuussa karkasimme remontin keskeltä lomalle muutamaksi päiväksi Naantaliin. Tällaiselle sisämaan asukille merimaisema on kihelmöivän kiehtova. Suuria laivoja, kallioita, erilainen kasvillisuus, tuulessa taipuneet männyt ja satamat, sitä tuntee olevansa lasten kanssa samassa uteliaisuuden ja tutkimisen riemukkaassa rintamassa. Naantalin leirintäalue on hämmästyttävä maastonmuodoiltaan, alue ikään kuin kiemurtelee kallion koloissa. Viihdyimme alueella hyvin ja olimme iloisesti yllättyneitä, kuinka lyhyt matka leirintäalueelta oli Naantalin vanhaan kaupunkiin. Vanhat kaupunkien osat ovat aina näkemisen arvoisia, enkä pettynyt nytkään. Tuntuu kuin hyppäisi ajassa taaksepäin suoraan Peppi Pitkätossun tai Eemelin maisemiin.

Moneen kertaan ihmettelin Naantalin vanhan kaupungin katuja kulkiessani ääneen ja itsekseni, miksi nykypäivänä rakentamista säätelevät niin monet säännöt. Mitä menetämmekään, kun pihoille ei istuteta isoja puita, köynnöksiä kiipeilemään ja talot sijoitetaan aivan tontin keskelle. Ikään kuin ennen ihminen olisi myöntänyt oman vajavaisuutensa ja mennyt luonnonehdoilla. Ei ollut varaa räjäytellä kalliota kuutiotolkulla pois talon pohjien tieltä, kun ei ollut katujenkaan. Näin syntyi hyvin polveileva ja kiehtova asuinympäristö. Tänä päivänä ihmiset haluavat asua karsinoissaan (eri tavoin aidatut pihat). Avaan silmieni eteen mielikuvan uudisrakennuksesta ja sen pihasta, näen ison talon seisovan yksin tontilla - rajoille on ne tarkat metrimäärät, jotka kaavamääräyksissä on kerrottu. Piha on aidattu koristearonialla, taloa ympäröi suuri nurmikkoalue, siellä täällä on kituliaisesti nurmikon seasta kasvavia taimia. Etupihaa kattaa suuri betonikivialue ja jos hyvin käy voit joistakin pihoista löytää muutaman ulkovalaisimen.


Minkälainen mielikuva tulee sitten näistä vanhoista kaupunkialueista, jotka joskus ovat olleet kaupungin hermokeskus? Ensimmäisenä kiinnitän huomiota porttiin. Se on ainoa kohta, josta pihalle näkyy. Kadunpuolella on paraatiovi tai kaupan ovi. Portti sulkee taakseen hyvin yksityisesti piha-alueen. Useisiin portteihin oli Naantalissa kasvatettu köynnös ja kuinka viihtyisältä sellainen näyttääkään. Pihaa ympäröi joka puolelta rakennukset, niin omat kuin naapureiden. Pihat ovat usein pieniä, mutta silti niissä kasvaa suuria puita sekä muita istutuksia. Toiset talot ovat enemmän vinksallaan kuin toiset, mutta ilahduttavasti talot ovat hyväkuntoisia.

Mikä sai meidät luopumaan viihtyisästä ympäristöstä? Onko se pelko, joka niin usein vieläkin määrittää meidän tämän päiväistä elämäämme?

Piippuköynnös talonseinässä

Kaikki käytettävissä olevat mediat työntävät vähän väliä jonkin uutisen epäonnistuneesta rakentamisesta. On kosteusvauriota katolla, seinässä, lattiassa, yläpohjassa, välipohjassa, alapohjassa, kellarissa, autotallissa, kylpyhuoneessa, kodinhoitohuoneessa, taloyhtiössä, asunnossa, omakotitalossa.... Ulkomaalaisia rakentajia, vastuuttomia rakennusliikkeitä, huonoja rakennuttajia, radonia, puita, juuria, pankit, kustannukset, rakennusmääräykset, rautakauppojen suositukset... loputon lista asioita, jotka voivat mennä pieleen.
Ja toisesta suunnasta mediat työntävät kuvaa onnellisesta perheestä, joka asuu uudessa itse rakentamassaan kodissa. Sisustus on perheen äidin kätten työtä ja melkein kuin itsestään syntynyt. Perheen isä on iltapuhteiksi rakentanut terassin, jossa kesäiltaisin grillaillaan ahkerasti ystävien kera. Usein myös esitellään niitä hienoja ratkaisuja, joita on tehty lapsiperheen elämää helpottamaan - lasten harrastusvälineet saa kätevästi järjestykseen eteisen kaappiin ja kodinhoitohuoneessa saa kätevästi kuravaatteet ja koiran huuhdottua.


Eli meille luodaan kuvaa uuden talon auvosta ja toisaalta pelottelemalla saadaan tarttumaan uusimpiin keksintöihin ja luopumaan vanhasta ja toimivasta. Toimii talouden kannalta, joku käärii rahat.

Vuohenkelloja kasvaa kiveyksen ja sokkelin välistä, suorastaan ei mistään.

Kaikki rakennusalalla tuntuvat vihaavan kasvillisuutta. Juuret täyttävät salaojat, lehtivihreä ruostuttaa peltikaton, köynnökset pilaavat rakennusten seinät, lehdet täyttävät rännit. Ja lehdet, joka syksyinen ruljanssi niiden poistamiseksi. Siispä toimenpiteenä: ei istuteta mitään. Nurmikko laitetaan - sehän riittää vihreäksi, eikö? Mitä siitä, vaikka se täytyykin leikata monta kertaa kesässä.

Yllällä olevassa kuvassa vuohenkellot kasvat mitättömissä olosuhteissa, ei varmaankaan paljonkaan hyvälaatuista, ravinteikasta multatilaa ja vedensaannin kanssakin voi olla niin ja näin. Silti ne kukkivat upeammin kuin monessa perennapenkissä. Ihmettelin, ettei kukaan ole repinyt niitä pois rikkakasveina tai talon tuhoajina. Minkälaista väkeä täällä Naantalissa oikein asuu?

Mahtavan näköinen köynnöshortensia

Viereisessä kuvassa puolestaan kiipeää kiipimäjuurillaan köynnöshortensia. Talon seinä näyttää kuin vasta maalatulta, mutta eihän se voi olla, koska köynnöshortensialta menee vuosia kasvaa tuohon kokoon.

Vaaditaanko näihin vanhoin köynnöksillä verhoiltuihin taloihin asumaan hulttioasukkaita, sellaisia joille kaikki ei ole niin nuukaa? Ovatko ne uudet asuinalueet tarkoitettu jämpteille ihmisille, jotka eivät siedä roskan roskaa ja suorastaan rakastavat puhtaita rikkoontumattomia talonseiniään. Tuskin se on ihan näinkään, koska kuvankin talossa on parhaillaan meneillään kattoremontti.

Ihmiset eivät ehkä ole suorastaan onnellisempia kauniissa viherympäristössä, mutta ainakin he kokevat vähemmän stressiä, heillä on matalampi verenpaine ja he ovat tyytyväisempiä elämäänsä. Eikä kannata unohtaa vehreän kasvillisuuden kiinteistön arvoa nostavaa vaikutusta.