Tuikkii valot tuhannet...

Niin jouluvalot, kaamosvalot. Näistä käydään paikallislehtemme tekstiviestipalstalla vuosittain tiukkasävyistä keskustelua. Toiset aloittavat toisten mielestä liian varhain, ja toiset eivät tajua sammuttaa valojaan toisten mielestä tarpeeksi pian vuodenvaihteen jälkeen.

Levittelin tänä vuonna jouluvalot jo ajoissa pihan puihin. Sormeni muistavat vieläkin viime vuotiset kipristelevät pakkaset, joten päätin toimia ennen pakkasia. Mutta en vielä valoja sytyttänyt. Siellä ne nyt nököttävät odottamassa, että joulukuu lähestyisi. Ja lähestyyhän se, hiljalleen.

Iltapimeässä kävellessäni katsellen uskalikkojen valoja, niiden, jotka ovat jo valonsa sytyttäneet viikkoja sitten. Mikä piristysruiske ankeassa ja pimeässä syysillassa. Ja miten kekseliäitä - yhdellä on valot lipputangossa, toisella korkeassa pihakuusessa, joku on levittänyt valoverkon riippapuun ylle, toisaalla tuikehtii iloisesti timanttituija, parvekkeenkaide on saanut valoköynnöksen ympärilleen ja yhdessä jos toisessakin lyhdyssä tuikkivat valosarjat. Saan hyvää mieltä toisen laittamista jouluvaloista, joku muukin haluaa koristaa elinympäristöään, valaista pimeyttä ja osallistua jouluodotukseen.

Mielikuvitusta käytetään kiitettävästi ja välillä hämmästelen, kuinka paljon vaivaa jouluvalaistuksen eteen on nähty. Mutta onneksi vielä ei olla menty ylenpalttisuuteen, kuten eräässä valtameren takana sijaitsevassa maassa.
Mutta mauttomuutta osataan meillä täällä kotikamarallakin. Itse en välitä vilkkuvista valoista yhtään, teini-iän diskot ovat taakse jäänyttä elämää. Erilaiset värilliset valot ovat myös pannassa minulla, mielestäni vihreät, punaiset ja siniset valot eivät vain sovi maisemaan. Ja led-valot. Onneksi led-valojakin saa tänä päivänä lämpimän valkoisissa sävyissä. Sellaisia kylmän valkoisia ja sinisiä valoja katsellessa rupeaa hetimiten paleltamaan. Naapurimme oli takavuosina laittanut pihapuuhunsa siniset valot ja voi, että sieluani kirvelsi. Mutta koska hän saa tehdä puillaan kuten haluaa, niin se oli kestettävä, kun sielun kirvelyä ei kai lueta haitan aiheuttamiseksi. Kestin sen kuin aika ihminen konsanaan, laitoin omiin puihini itseäni miellyttävät valot ja katselin pois päin naapurin valoista.

Valinnanvaraa siis on. Mutta jos mietitään tätä asiaa ekologisesti. No eihän se ole ekologista poltella valoja huvikseen. Ja ne jouluvalosarjat. Ne toimivat muutaman vuoden, hyvässä lykyssä voit löytää vaihtolamppuja sarjaasi, muutoin joudut ostamaan uuden. Kaikkein turhin keksintö on valosarja, johon ei voi vaihtaa lamppuja. Roskiinhan sen joutuu laittamaan melkein ensimmäisen vuoden jälkeen, tai no sähköelektroniikan kierrätykseen. Mitäs jos ostat uudet valosarjat, kun tekniikka vaihtuu. Ostat vanhojen tilalle led-valosarjat. Tuhlaustahan se on, jos vanhat ovat vielä toimivat. Kun sen uuden sarjan valmistukseen on käytetty luonnonvaroja myöskin, vaikka se uudella tekniikallaan säästää luonnonvaroja tulevaisuudessa. Tässäkin pätee se, pitää vanha käyttää loppuun ennen kuin ostaa uuden.

Niin se valojen polttaminen sitten. Mieti ympäristöä pelkässä katuvalaistuksessa. Tylsähän se on. Kuraista, synkkää, ankeaa, monilla negatiivisilla adjektiiveilla voi kuvailla marraskuuta ja joulukuuta, varsinkin tällaista syksyä kuin tänä vuonna.
Kyllä, valosarjat syövät sähköenergiaa. Mutta kääntöpuolena on niiden ilahduttava vaikutus. Ja ilahduttava vaikutus ei ole pelkästään joku pikku asia vaan vaikuttaa ihmiseen suuremmin kuin uskommekaan. Ilahtuminen saa aikaan positiivisia ajatuksia, saa hymyilemään pimeyden keskellä, helpottaa stressiä, kääntää ajatukset pois ikävistä asioista ja niin edelleen. Eli voisin jopa väittää, että jouluvalosarjoilla on kansanterveydellisiä vaikutuksia. Ja se säästää luontoa ja varoja.

Peltilehmiä ja pääsisäänkäyntejä

Sain taas eteeni yhden asemakuvan uudisrakennuksen tontista. Ja rupesinpa pohtimaan meidän rakkautta peltilehmiä kohtaan. Ne nimittäin sijoitetaan pihoille näkyviin siten, että näet peltisen lehmäsi aamulla herätessäsi ja viimeiseksi illalla nukkumaan mennessäsi. Ja pidetään huolta, että naapurit näkevät myös, ja vieraasi.

Peltilehmään on pystyttävä hyppäämään suoraan etuovelta sotkematta kenkiä, niinkö? Lapsia täytyy jatkuvasti käskyttää kiertämään peltinen ystävä kaukaa, ei siksi, että lasten vaatteet likaantuisivat vaan siksi, ettei peltiset kyljet naarmuunnu.

Mistä sinä lähtisit etsimään sisäänkäyntiä?

Meillä on itse asiassa niin iso rakkaus peltilehmiin, että useissa talouksissa niitä on kaksi. Kaksin verroin sijoitettavaa autotallin eteen. (Koska siellä tallissahan ne eivät ole, koska sinne ei mahdu, tai haluaa pitää autonsa näkyvillä, tai on liian laiska avaaman sen tallinoven, varsinkin jos pitää nousta autosta). Autotallin lisäksi pitää olla autokatos, koska se auto ei mahdu sinne talliin (sitä paitsi eikös sitä sanota, että auton kunnossa pysymisen kannalta on autokatos parempi kuin lämmitetty autotalli).

Kaksinverroin sijoitettavaa tontille. Ja ei häivytetä kasvillisuudella järkälemäisiä autonsäilytystiloja. Miten voisikaan, kun auto täytyy saada kadulta helposti varatulle paikalleen eli kadulta autopaikalle johtaa baana. Enkä tarkoita vain yhtä pihaa, jossa näin olisi vaan tuhansia ja tuhansia pihoja pitkin Suomen maata. Lähdepä joku kerta huviksesi kiertelemään asuinympäristöäsi. Kuinka paljon löydät taloja, joiden peltilehmiä EI olisi sijoitettu säilytettäväksi pääsisäänkäynnin välittömään läheisyyteen?

Niin olivathan ne ennenkin kulkupelit (hevoset) siinä pihapiirissä. Mutta haju-, ym haittojen takia ne pyrittiin pitämään erillään paraatipuolesta. Niin, omistavan luokan pihat/alueet olivat suuria, mutta työväen luokan pieniä. Pihat olivat silloin ennen, kuten nytkin, pieniä ja ahtaita. Hyvä, ettei eletty sylikkäin hevosten kanssa, ja nyt eletään sylikkäin auton kanssa.

Etuovi. Pääsisäänkäynti. Käyntikorttisi teidän taloon. Työni puolesta kuljen monista etuovista. Mitä itse toivoisin etuovelta? Että se olisi selkeästi näkyvissä. Piilotettu etuovi antaa kuvan sulkeutuneesta talonväestä. Valaistukseenkin olisi hyvä kiinnittää huomiota, varsinkin jos etuovelle vie portaat. Ja kiinnitän aina huomiota kutsuvuuteen, miten kulku on ohjattu etuovelle, onko kukkia, lyhtyjä jne. Monta pientä asiaa vaikuttaa siihen, miten vieras kokee teille saapumisen. Tärkeintä kaikesta on kuitenkin löytää se etuovi. Harva meistä haluaa vieraita koputtelemaan kodinhoitohuoneen ovea saati sieltä kulkemaan. Ja ne autot. En todellakaan halua väistellä autojen kiiltäviä kylkiä pakaasieni kanssa. Ja en ole ainoa työläinen, joka tekee töitä käymällä toisten ihmisten kodeissa. Tuskin huonekaluliikkeen kotiinkuljetus, sähkö-, putki-, remonttimies tai nuohojaa ilahtuvat ahtaista vaikeasti löydettävistä pääovista. Se ensikontakti asiakkaaseen tapahtuu aina pääovella, vaikka sisään työtä varten tultaisiinkin jostakin toisesta ovesta.

Entäs juhlat sitten? Ihmiset tulevat teille läpi autokatoksen, kiveyksellä autosta jääneet öljyläiskät ja renkaiden painaumat."Tervetuloa meille vaan tämän arkisen näyn läpi, sisällä vietämme sitten ristiäisiä". Ole siinä sitten juhlava. Ei, ei se vaan toimi.

Niin voi kysyä, että miten on allekirjoittaneen etuovi, eikö? No auton perähän se siinä ensimmäiseksi näkyy, kun meille pihaan tulet. Ja peräkärry, ym muuta roskaa - aina on joku projekti kesken. Autopaikan valikoitumiseen en ole päässyt vaikuttamaan, koska talo on vanha ja piha samoin. Nurkan takaa löytyy meidänkin ovi, tosin ovi näkyy kadulle, koska asumme kulmatontilla.
Kasvillisuuden sijoittelulla olen pyrkinyt ohjaamaan katsetta ja kulkua ovelle. (Meillä on vain yksi ovi) Etuovelle sijoitan talvella lyhtyjä ja jouluvaloja, kesäisin kukkia ym puoleensa vetävää kasvillisuutta. Enkä ole kenenkään ole nähnyt harhailevan meidän pihalla etsiskelemässä ovea.

Näin meillä vanhassa talossa, mutta rakentaa nyt uusi, hieno talo ja sijoittaa auto sen pääoven eteen. Yhden tälläisen autokatos oven edessä- talon kohdalla mietin, että se on kuin katos kalliimpaakin palatsiin. Käytävä arvokkaille ihmisille arvokkaisiin juhliin. Toimii jossain suurlähetystössä, mutta sopii huonosti arkiselle omakotitaloalueelle.

Eivät ole vuodet veljeksiä

Kun viime vuonna marraskuussa etsiskelimme lumikolia kesäsäilöstä hytisten reippaissa pakkasissa, niin tänä vuonna voi vielä samaan aikaan kuopsutella kukkapenkkejä ja rauhassa pohdiskella pihan paljasta olemusta.

Eilen katselin kävelylenkillä viimeisen päälle puhdistettuja pihoja, niitähän riittää. Tulipa siinä kävellessä mieleen Pirkka-Pekka Peteliuksen haastattelu, jonka luin tässä jonkin aika sitten. Haastattelussa Petelius vertasi syksyä ihmisen vanhuuteen. Peteliusta oli nuorempana ahdistanut syksy ja vanheneminen ilmeisesti myös, nyt hän kertoi hyväksyneensä syksyn tulemisen ja huomanneensa myös nauttivan siitä.

Pohdin kävellessäni, että syksyssä on monta vaihetta - kesän päättyminen, ilmojen viileneminen, ruska, lehtien putoaminen ja aika ennen lumien tuloa. Ehkä rumin vaiheista on lehtien putoaminen ja paljas maa. Ja tähän tuskaan on keksitty ylenpalttinen haravointi ja siistiminen. Maisema on paljas, harmaa, jatkuvasti hämärä, kostea. Lehdet ikään kuin edustavat ikääntymistä, keväällä kukoistavat, kesällä vihannoivat ja syksyllä näyttävät hetken komeilta ja lopuksi putoavat. Jää jäljelle vain puun paljas runko, sinne tänne sojottavine oksineen.

Hullunkurinen ajatus pälkähti päähäni katsellessani siistittyjä puutarhoja - ihmiset ikään kuin ehostavat puutarhaansa näyttämään paremmalta, hienommalta ja virkeämmältä. On aivan sama, onko siistiminen hyväksi puutarhalle. Eihän kauneusleikkauksillekaan ole mitään perustetta. Tai no, joissakin harvoissa tapauksissa, suurimmaksi osaksi turhamaisuutta kuitenkin. Käydään hakemassa täytettä sinne ja täytettä tänne, muokataan tuulenhalkojaa sievempään muotoon, parannellaan silmäluomia. Ja jollei turvaudu leikkaukseen, niin vähintään jostakin purkista haetaan ehostusta - vähän väriä hiuksiin, täyteläisyyttä huuliin, pidennystä ripsiin ja niin edelleen. Joka tapauksessa useat meistä huolehtivat itsestään ja puutarhoistaan suurimmaksi osaksi toisten ihmisten takia. "Ettei kukaan nyt vain ajattele, että olen huolimaton, rahaton, välinpitämätön, LAISKA, saamaton..." Kuinka paljon huolehdimme puutarhasta tai itsestämme syystä, että se tuntuisi itsestä hyvältä? Että ajattelisit aamulla ehostusta tehdessäsi parantelevasi luonnon antamia avuja, sen sijaan, että ahdistuneena pyrit peittämään iän mukanaan tuomia muutoksia ja valvottujen öiden jättämiä jälkiä.

Puutarhan kanssa tuntuu olevan samoin, ajat nurmikon, koska niin kuuluu tehdä ja kaikki tekee niin. Haravoit lehdet, koska ne putoavat puusta eivätkä häivy yhdessä yössä. Istutat kukkia niin sanottuihin kukkapenkkeihin ja kitket niitä sitten kiroillen. Kuinka usein olet miettinyt, ettei nurmikko karkaa vaikka sitä ei ajella? Tai uskallatko jopa ajatella, ettei nurmikkoa tarvita ollenkaan? Lehdet häipyvät talven aikana, ei välttämättä kokonaan ja nurmikolta huonommin, mutta mietitkö koskaan mihin metsänpuiden lehdet häviävät? Ihastelet metsäretkellä ehkä tuomeen puhkeavia lehtiä, valkovuokkoja ja kevään vihreyttä ja unohdat koko edellisvuotiset lehdet. Ja ne kukkapenkit, voi luoja. Tosi on näin, että ihminen on hävinnyt taistelun rikkaruohoja vastaan jo siinä vaiheessa, kun maapallo syntyi. Jos haluat ison kukkapenkin, niin huolehdit siitä. Jos haluat helppohoitoisen pihan, istutat kukkia vähän sinne tänne, kuten luonnossa ja sopeudut siihen, että toiset leviää ja toiset ei.

Mutta siinäpä se, ei sitä sopeudu. Ehostamme kasvojamme näyttääksemme toisten silmissä kauniilta (itsehän emme kasvojamme näe jatkuvasti, jollei sitten todellakin kanna peiliä jatkuvasti mukanaan).
Ehostamme pihojamme, että voimme näyttää olevamme kunnon ihmisiä, ahkeria, huolehtivaisia, aikaansaapia ja kaikinpuolin kelvollisia kansalaisia.

Meillä on pitkä tie kestävään kehitykseen, koska sitä lehtien haravoiminen ja roudaaminen kaatopaikalle ei ole. Eikä nurmikon ajaminen ja heinätupsujen trimmaaminen. Eikä kosmetiikka. Elämme täysin kestämättömästi, eihän minun tarvitse, kun ei naapurinkaan. Niinpä.

Puutarhuri, joka miettii harvasen syksy lehtien haravoinnin väliin jättämistä. Hiusten värjäämisen heivasin jo.