Sumuinen syysaamu

Hiljaa hiipien ovelasti lehvästöihin kätkeytyen saapuu syksy väläytellen ihanaisia värejään kuin vanha ystävä hymyään.

Puutarhurille tämä syksy on ollut poikkeuksellinen, ei inspiraatiota kaivella multaa sieltä ja täältä eikä liudoittain uusia kasveja. Ei, tämä puutarhuri on katsellut syksyn hiljaista saapumista ihmetellen, hämmästynyt ajankulua ja miettinyt sitä, mihin se aika katosi ja miksen ole innostunut puutarhuroinnista.

Ostin jo viikkoja sitten nipun kukkasipuleita kuten joka syksy. Syyslannoitesäkki on sentään levitettynä pitkin pihan lukuisia istutuksia. Tai no osan levitin perinteisesti heittelemällä, osan lannoitteesta panin reikiin, jotka tein rautakankella. Tosin käytännössä se oli päinvastoin, ensin heiluin kangen kanssa ja sitten turhauduttuani viskelin lannoitetta suoraan ämpäristä. Ei edellisten syksyjen kaltaista harkitsevaa ja huolellista lannoittamista. Eipä ei.

Entäs ne kukkasipulit? Keväällä pihaa katsellessa mietin, että kukkasipuleita täytyy istuttaa reilusti lisää. Toisinaan olen ostanut sipulit jo hyvissä ajoin, melkein heti niiden tultua myyntiin. Mutta tänä vuonna, voi voi. Katselin ihastuneena valikoimia ja värejä. Keräsin itselleni hyvän varaston pusseittain sipuleita. Mutta sitten olisi pitänyt ryhtyä istuttamaan - ei, tänään ei ole hyvä päivä, on kaikenlaista menoa, huomenna sitten - ei tänäänkään ole hyvä päivä, sataa vettä kaatamalla, viikonloppuna sitten. Välillä sipulit unohtuivat johonkin kaapin nurkkaan, kunnes muistin ne törmättyäni niihin etsiessäni muita tavaroita. Näin meni viikko toisensa jälkeen. Katselin kaupoissa käydessä kukkasipuleita ja mietin, että omani odottavat siellä eteisessä vielä pussissa. 

Ostamiani kukkasipuleita

Olin kerännyt itselleni todellakin paljon sipuleita ja mielsin, että niiden istuttamiseen menisi kamalasti aikaa.

Vaan mitä vielä, tänä viikonloppuna sain revittyä itseni ulos työvaatteissa ja ryhdyin töihin. Istutin 150 kukkasipulia tunnin aikana. Maan sisään hävisi vuokkoja, lumikelloja, laukkoja, krookuksia, useita erilaisia tulppaaneja ja idänsinililjoja. Tiedän, että puutarhurille kävi kuin oravalle. Istutin sipulit ajatellen, että keväällä tästä sitten näen, miten krookukset nousevat ja kuinka kaunisti vuokot kukkivat. Juu, juu, samalla mietin, että hyvinkin voi käydä kuten niin monena keväänä aiemminkin, että lumien sulettua en todellakaan muista mitä mihinkin laitoin. No, kuten tänäkin vuonna sitä suurempi ilo ja yllätys ensi keväänä, kun sipulit rupeavat puskemaan kukkiaan näkyville.

Ehkäpä tänä vuonna tuli ahneus ja ostin liikaa kukkasipuleita. Monta syksyä takaperin, ensimmäisiä kukkasipuleita muistan ostaneeni vain pussin tai pari. Viime vuonnakin muistan ostaneeni vain muutamia. Tänä syksynähän minulla tosiaan oli 13 pussillista. Ei ihme, että istutus tuntui etukäteen urakalta. Ja nyt minulla ei ollut sille hyvää vapaata aikaa, syksy on ollut kiireinen ja ehkäpä siksi oman pihan kuopsuttelu ei ole tuntunut hyvältä ajatukselta.

Syksynvärejä mansikoissa

Hetki vielä heinäkuuta

Heinäkuussa karkasimme remontin keskeltä lomalle muutamaksi päiväksi Naantaliin. Tällaiselle sisämaan asukille merimaisema on kihelmöivän kiehtova. Suuria laivoja, kallioita, erilainen kasvillisuus, tuulessa taipuneet männyt ja satamat, sitä tuntee olevansa lasten kanssa samassa uteliaisuuden ja tutkimisen riemukkaassa rintamassa. Naantalin leirintäalue on hämmästyttävä maastonmuodoiltaan, alue ikään kuin kiemurtelee kallion koloissa. Viihdyimme alueella hyvin ja olimme iloisesti yllättyneitä, kuinka lyhyt matka leirintäalueelta oli Naantalin vanhaan kaupunkiin. Vanhat kaupunkien osat ovat aina näkemisen arvoisia, enkä pettynyt nytkään. Tuntuu kuin hyppäisi ajassa taaksepäin suoraan Peppi Pitkätossun tai Eemelin maisemiin.

Moneen kertaan ihmettelin Naantalin vanhan kaupungin katuja kulkiessani ääneen ja itsekseni, miksi nykypäivänä rakentamista säätelevät niin monet säännöt. Mitä menetämmekään, kun pihoille ei istuteta isoja puita, köynnöksiä kiipeilemään ja talot sijoitetaan aivan tontin keskelle. Ikään kuin ennen ihminen olisi myöntänyt oman vajavaisuutensa ja mennyt luonnonehdoilla. Ei ollut varaa räjäytellä kalliota kuutiotolkulla pois talon pohjien tieltä, kun ei ollut katujenkaan. Näin syntyi hyvin polveileva ja kiehtova asuinympäristö. Tänä päivänä ihmiset haluavat asua karsinoissaan (eri tavoin aidatut pihat). Avaan silmieni eteen mielikuvan uudisrakennuksesta ja sen pihasta, näen ison talon seisovan yksin tontilla - rajoille on ne tarkat metrimäärät, jotka kaavamääräyksissä on kerrottu. Piha on aidattu koristearonialla, taloa ympäröi suuri nurmikkoalue, siellä täällä on kituliaisesti nurmikon seasta kasvavia taimia. Etupihaa kattaa suuri betonikivialue ja jos hyvin käy voit joistakin pihoista löytää muutaman ulkovalaisimen.


Minkälainen mielikuva tulee sitten näistä vanhoista kaupunkialueista, jotka joskus ovat olleet kaupungin hermokeskus? Ensimmäisenä kiinnitän huomiota porttiin. Se on ainoa kohta, josta pihalle näkyy. Kadunpuolella on paraatiovi tai kaupan ovi. Portti sulkee taakseen hyvin yksityisesti piha-alueen. Useisiin portteihin oli Naantalissa kasvatettu köynnös ja kuinka viihtyisältä sellainen näyttääkään. Pihaa ympäröi joka puolelta rakennukset, niin omat kuin naapureiden. Pihat ovat usein pieniä, mutta silti niissä kasvaa suuria puita sekä muita istutuksia. Toiset talot ovat enemmän vinksallaan kuin toiset, mutta ilahduttavasti talot ovat hyväkuntoisia.

Mikä sai meidät luopumaan viihtyisästä ympäristöstä? Onko se pelko, joka niin usein vieläkin määrittää meidän tämän päiväistä elämäämme?

Piippuköynnös talonseinässä

Kaikki käytettävissä olevat mediat työntävät vähän väliä jonkin uutisen epäonnistuneesta rakentamisesta. On kosteusvauriota katolla, seinässä, lattiassa, yläpohjassa, välipohjassa, alapohjassa, kellarissa, autotallissa, kylpyhuoneessa, kodinhoitohuoneessa, taloyhtiössä, asunnossa, omakotitalossa.... Ulkomaalaisia rakentajia, vastuuttomia rakennusliikkeitä, huonoja rakennuttajia, radonia, puita, juuria, pankit, kustannukset, rakennusmääräykset, rautakauppojen suositukset... loputon lista asioita, jotka voivat mennä pieleen.
Ja toisesta suunnasta mediat työntävät kuvaa onnellisesta perheestä, joka asuu uudessa itse rakentamassaan kodissa. Sisustus on perheen äidin kätten työtä ja melkein kuin itsestään syntynyt. Perheen isä on iltapuhteiksi rakentanut terassin, jossa kesäiltaisin grillaillaan ahkerasti ystävien kera. Usein myös esitellään niitä hienoja ratkaisuja, joita on tehty lapsiperheen elämää helpottamaan - lasten harrastusvälineet saa kätevästi järjestykseen eteisen kaappiin ja kodinhoitohuoneessa saa kätevästi kuravaatteet ja koiran huuhdottua.


Eli meille luodaan kuvaa uuden talon auvosta ja toisaalta pelottelemalla saadaan tarttumaan uusimpiin keksintöihin ja luopumaan vanhasta ja toimivasta. Toimii talouden kannalta, joku käärii rahat.

Vuohenkelloja kasvaa kiveyksen ja sokkelin välistä, suorastaan ei mistään.

Kaikki rakennusalalla tuntuvat vihaavan kasvillisuutta. Juuret täyttävät salaojat, lehtivihreä ruostuttaa peltikaton, köynnökset pilaavat rakennusten seinät, lehdet täyttävät rännit. Ja lehdet, joka syksyinen ruljanssi niiden poistamiseksi. Siispä toimenpiteenä: ei istuteta mitään. Nurmikko laitetaan - sehän riittää vihreäksi, eikö? Mitä siitä, vaikka se täytyykin leikata monta kertaa kesässä.

Yllällä olevassa kuvassa vuohenkellot kasvat mitättömissä olosuhteissa, ei varmaankaan paljonkaan hyvälaatuista, ravinteikasta multatilaa ja vedensaannin kanssakin voi olla niin ja näin. Silti ne kukkivat upeammin kuin monessa perennapenkissä. Ihmettelin, ettei kukaan ole repinyt niitä pois rikkakasveina tai talon tuhoajina. Minkälaista väkeä täällä Naantalissa oikein asuu?

Mahtavan näköinen köynnöshortensia

Viereisessä kuvassa puolestaan kiipeää kiipimäjuurillaan köynnöshortensia. Talon seinä näyttää kuin vasta maalatulta, mutta eihän se voi olla, koska köynnöshortensialta menee vuosia kasvaa tuohon kokoon.

Vaaditaanko näihin vanhoin köynnöksillä verhoiltuihin taloihin asumaan hulttioasukkaita, sellaisia joille kaikki ei ole niin nuukaa? Ovatko ne uudet asuinalueet tarkoitettu jämpteille ihmisille, jotka eivät siedä roskan roskaa ja suorastaan rakastavat puhtaita rikkoontumattomia talonseiniään. Tuskin se on ihan näinkään, koska kuvankin talossa on parhaillaan meneillään kattoremontti.

Ihmiset eivät ehkä ole suorastaan onnellisempia kauniissa viherympäristössä, mutta ainakin he kokevat vähemmän stressiä, heillä on matalampi verenpaine ja he ovat tyytyväisempiä elämäänsä. Eikä kannata unohtaa vehreän kasvillisuuden kiinteistön arvoa nostavaa vaikutusta.